Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2015.

Voihan Orava!!

Suoraan edessäni näkyy maisema, jossa kaksi oravaa touhottaa männyssä. Äskettäin kolmas orava juoksi sähkölangalla. Mun sydän hakkaa, olen niin innoissani. Ne ovat niin kauniita. Yritän innostuttaa lapset, Pippuri seurailee, Esikkoa ei kiinnosta. Koira on aivan varma että siellä on jotain, vaikkei näekään mitään isosta koostaan huolimatta. En ole opiskellut oravien käytöstä, en tiedä onko tuo ylösalas meneminen leikkimistä vai tappouhkauksien ilmoille heittelyä, mutta mun silmiin se näyttää hauskalta. NYT TOISELLA ON KÄPY SUUSSA!! ja hän syö sitä tuossa pienellä oksantyngällä. <3 Luonto on mahtava. En ymmärrä niitä ihmisiä, jotka pitävät ihmislajia niin paljon parempana kuin kaikki muut luonnon elävät. En minäkään välitä turkiskuoriaisista, käärmeistä tai lutikoista ym.  Mutta kai kaikilla on paikkansa, kunhan pysyvät tän tontin ulkopuolella ;D En tiedä mistä tämä kaikki on lähtösin, en osaa kysyä niin isoja kysymyksiä. Isäpuolen kuoleman jälkeen tietysti olen

"Mä oon pilannu KAUNIIN lapseni"

Hei <3 Tämä on sellainen teksti, minkä julkaisemista olen miettinyt pitkään. Ja aina siirtänyt. Koska mietin, voiko tästä olla vahinkoa meidän perheelle. Tämän vuoden alussa Esikko oli neuvolassa, ylimääräisessä 3,5v neuvolassa, koska 3v neuvolassa ei halunnut tehdä suurinta osaa annetuista tehtävistä ja halusi vaan kotiin. Terveydenhoitajan kanssa sovittiin silloin että yritetään puolen vuoden päästä uudelleen. Tällä 3,5v neuvolakäynnillä Esikko teki melkein kaikki tehtävät mitä pyydettiin. Keskustelimme peloista, joita Esikolla on. Hän ei mm.halunnut mennä mihinkään sellaisiin paikkoihin, joihin hän ei halunnut mennä ja se oli niin. Piste. Muuten reaktio oli voimakas. Todella voimakas. Lopuksi terveydenhoitaja sanoi, että haluaisi tehdä lähetteen psykologille. Syyt; keskittymättömyys, levottomuus ja kehityksen tukeminen. Mun pieni maailmani murtui sinä päivänä. Mun seuralaiseksi kolmeksi kuukaudeksi tuli lause: "Mä oon pilannu KAUNIIN lapseni." Aina sen Kauniin,

Karkki hiuksissa.

"kiitos pippeli", kuuluu Esikon suusta kun hän katsoo piirrettyjä. Pimperi(?) Pimpeli(?), en nyt ole varma mikä piirroshahmon nimi on, koska en kuule kun Pippuri soittaa huuliharppua toisella puolellani. Klo on 6:30. Esikko on herännyt ennen viittä, Pippuri nousi tasan viideltä. Ollaan koko perhe säkkituolilla. Isäntä nukkuu ja toimii karkkikippo-kännykkätelineenä, Pippuri huutaa nyt vieressä "pyyeee" kun haluaa, että näytän kokoajan valkoiseksi maalatun rukin kuvaa.  Minä löysin äskön huuliharpusta hyvän aloituksen "heinillä härkien"-joululauluun ja reenailin sitä myös tässä säkkituolilla, vaakaatasossa tietysti... Isännän nukkuessa(?) vieressä. Mutta ihanalta kuulostaa tuo huuliharppukin.. Kun aloin kirjoittamaan tätä, huomasin että tukassani on Pippurin puoliksi syöty, tahmea hedelmäkarkki. Meillä karkkipäivä alkoi noin klo:5:30. Esikolla on uutena "tätä kannetaan kokoajan mukana"-tavarana täysi mansikkahillopurkki ollut pari päivää.

Valokuvien vaikutus.

Huomenta! Eilen illalla näin kuorosotakaverini jakaneen meidän yhteiskuvan siltä taipaleelta. Kuvassa kuorolaiset muodostivat sydämen. Muistan meidän viikkolaulun; "täydellä voimalla, hyvällä hengellä, Hämeenkyrö voittoon sydämellä" Kuoronjohtaja Jussi seisoi keskellä. 40 000e Pirkanmaan sydänlapsille.. Se pysäytti. Monella tapaa. Kävin mielessäni koko sen matkan. Ilot, jännityksen, stressin, kiitollisuuden. En tule ikinä enää kokemaan mitään sellaista elämäni aikana. Se matka oli paras mahdollinen matka, jonka minä olen reissannut. Onneksi on kuvia. Ja onneksi on myös elävää kuvaa tallella. Niiden kautta pääsen parhaiten tunnelmaan. Toinen asia mikä pysäytti oli se, kun katsoin kuvaa ja mietin että kuinka monen ihmisen elämä on muuttunut tuosta neljän vuoden takaisesta... Onneksi emme tiedä tulevaisuutta ennakkoon, vaan nautimme hetkestä. Alle kolme kuukautta kuorosodan loppumisen jälkeen seison isäpuoleni vieressä sairaalassa ja jätin hyvästit. Eikä hän enää kuullut n

Hyvää huomenta!

Siis tiättekö kuinka hienoo on tulla kotiin kun meidän iso tanskandoggineito ei ole tuhonnut mitään!! Neiti melkein 6v ja nytkö se on jo ymmärtänyt ettei oo mittää hättää jos ollaan hetki pois. Hän ei myöskään saanut slaakia, ajatuksesta että joutuu jäämään sisälle kun lähdemme pois kotoa. Ennen hän on alkanut täriseen ja läähättämään siinä vaiheessa kun aletaan pukemaan vaatteita, jos tietää ettei oo pääsemässä ulos siksiaikaa. Kesät, loppukeväät ja alkusyksyt on helpompia kun voi jättää pihalle siksiaikaa kun ollaan poissa kotoa. (Mikä tosin on aika harvinaista ;D ) Mikään ei ole muuttunut, mutta onko neiti vanhentunut? Lisäksi hänestä on tullut kovin huomionkipeä, märkiä pusuja lentelee vähän väliä. Kyllä se vielä ulkona huutaa jos lähdemme vaunukävelylle ilman häntä, mutta edistystä kuitenkin <3 Isäntä mr. Sherlock löysi mun puhelimen. Melkein viikon oli taas hukan teillä! Tällä kertaa se löytyi kuulemma patterin välistä. En ollut osannut sieltä katsoo.. . . . .

Raastan juustohöylällä sipulia leivän päälle??! siis hetkone??!

Tähän tilanteeseen havahduin. "Mitäs mä oikein teen??! " Olin reilu kaks vuotta sitte kokenut tämän saman "Mitäs mä oikein teen??!" fiiliksen, kun menin jääkaapille ja join kolme lasillista maitoa siltä seisomalta. Johan nyt. Voisko olla... Eihän ne oo viä myöhässä. Maanantaina alkaa. Eiku hetkonen. Katotaas kalenterista. Eiku ne piti alkaakin jo kaks päivää sitten. Sanon Isännälle. Ei se usko. Enhän mä oo superhedelmä. 18-vuotiaana makasin potilaspedillä yli 50-vuotiaan miesgynen tutkiessa paikkoja. Hän totesi, että sulla on kysta, iso hyvänlaatuinen kasvain oikeassa munasarjassa. Se voi itsekseen sieltä poksahtaa, se tekee tosi kipeetä ja soitat sitten tarvittaessa ambulanssia....  Ja sulla on myös monirakkulaiset munasarjat, PCO,  eli lapsia et tule todennäköisesti ainakaan luonnollisesti saamaan. ahaa, okei, kiitos tiedosta.... . . . . . . . Mä en saa lapsia ehkä ikinä. Jes. 4 vuotta tässä ajatuksessa. Isännälle oli aika vaikeaa myöntää suhteen alus

Askeleen lähempänä lopputiliä.

Huomenta! Noni nyt se päivä sitten koitti. Sain uuden patterin mikkiin ja kokeilin vähän soittaa ja laulaa. Mun rakas lapseni, Esikko, joka puhuu lyhyitä lauseita sanoi :"äiti.. äiti... " "mitä", vastasin. -- "äiti ei laula"..  ahaa. okei. no selvä. Kauan sä jaksoitkin, yli neljä vuotta. Ymmärrän hyvin. Kiitos näistä vuosista ja kärsivällisyydestäsi. Äiti ei enää laula. <3 Nyt on siis aika siirtää reenaaminen toiseen osoitteeseen. Mikä se osoite on, on vielä kysymysmerkkinä. Oon kyllä toisaalta niin odottanut tätä; saan soittaa biisin ja kaksikin läpi, ilman että kukaan keskeyttää. Eilen Isäntä myös muisti kertoa, että meidän vanha naapuri oli sanonut jo hetken aikaa sitten, että vois tulla soitteleen mun kanssa. Eli periaatteessa nyt kun ottaisin yhteyttä kaikkiin, jotka haluaa olla mukana, niin voitais alkaa reenaileen. JOS löydetään ne neljä reenipäivää, joita kenenkään noro-virus ei olis estämässä! :) Ajatusmaailmani on vähän näin: &q

hei!

moikat! Nyt tulee tiheesti tekstiä taas hetken. :) Eilinen päivä meni mukavasti. Käveltiin siskolleni lasten ja koiran kanssa. Vaikka he eivät oo kotosalla. Siellä on kuitenkin säilytyksessä mun kirpparikamoja, niin pääsin niitä taas hinnoittelemaan kun Esikko halusi katsomaan Pororon junaseikkailua sinne. Vein dvd:n joskus mukanani sinne ja se jäi vahingossa. En aio tuoda sitä enää takaisin kotiin, koska se on se "juttu" kun mennään tädille. Mulla ei ollut puhelinta mukana enkä tällä kertaa ottanut edes mukaan meidän lankapuhelinta, jonka nykymallissa saa ihan irrotettua johdosta ja kuljetettua vaikka eri osoitteeseen. On se silti iso kuljetettava. ( Oma puhelin ei aina tahdo ladata, ja uuden laturin hankkiminen on kovin hankalaa vaikka isäntä niitä myykin...! ) Isäntä mietti missä oltiin kun tultiin kotiin vasta puoli kasin aikoihin. Esikko ihmettelee aina tuossa 500m matkalla yhden talon antennia, kun se on niin vinossa. Jäin yhden vanhan rouvan jutulle, kun halus

kirpiää pakkausaamua.

Huomenta! Hermot oli kireellä taas tänäkin aamuna.  Vaikka aamu oli kaikinpuolin onnistunut ja onnellinen. Ensimmäinen suuri ilo oli, kun isäntä ja minä, molemmat, yhdessä, nousimme lasten kanssa, eikä vaan toinen. Siivottiinkin yhdessä. Mukavampi aloittaa päivä kun siivotaan yhdessä eilisen sotkuja. Joita ei siivota ikinä illalla. Olen nauttinut näistä pakkasaamuista. Ihanan raikasta. Ihossa se vaan näkyy heti. Kuivaa ja koppuraa ja halkeilee ja kaikki mitä joka vuosi ekoilla pakkasilla. Ja kaikilla pakkasilla ;D Ajattelin, että otan nyt oikein tälläisen rauhallisen kynttilöitä+rentoutusmusiikkia+kuppi kuumaa teetä+eilistä makaroonisalaattia-tunnelman ja täytän samalla tiskikoneen. Ja otinkin. Kaupanpäällisenä sain Pippurin kiljumaan viereen "anna, äiti, anna, äiti, anna", kun hän halusi tietokoneen itsellensä josta rentoutusmusiikki kuului. Sitten karkaan vessaan, vaivihkaa, suljen tosi hiljaa oven. 30 sekuntia ja Pippuri hakkaa ovea ja huutaa äiti avaa, äiti avaa,

heivaanhei

Taas vierähti tovi. Olisi paljon asiaa, mutta aina tulee stoppi kun ajattelen että kirjoitan. Olen suustani sellainen, etten aina välttämättä ajattele ennen kuin sanon, niin tämän kirjoittamisen kanssa on tullut sellaista että ajattelen sanoa ja sitten mietin etten sittenkään sano. Ja sitten jää kuukaudeksi. Usein mietin että oon syntynyt huonon omantunnon kanssa. Kannan aina jostain huonoa omaatuntoa. Luulin, että se tunne on kaikilla sisäänrakennettuna, ennenkuin yksi äiti sanoi että vasta lapsen myötä on alkanut tuntemaan huonoa omaatuntoa kun esim. meikkaa ja lapsi on tyytymättömänä jalassa roikkumassa :) On päässyt helpolla ;) Laitan viikonlopun kuvina. Runoilen sitten myöhemmin. Saatiin ihania hääkortteja. <3 Ihastelin niitä taas vloppuna ja ajattelin laittaa ne seinälle esille. Homma jäi kuitenkin ihan puolitiehen kun saatiin äitiltä lainaan pari kaappia se isompi kaappi oli laitettava juur tälle seinälle mihin kortit sijoitin.
Vantaanreissu tehty. Omalla tyylilläni tietysti Kiireellä. Meikit kävin ostamassa matkalta. Puhelimessa oli akkua 19% lähtiessä, joten arvatakin saattaa missä vaiheessa se loppui? Juur siinä vaiheessa kun liikenneympyrästä piti jatkaa suoraan, mutten nähnyt kuinka pitkälle ja käännyin yhtä risteystä aikaisemmin. Olin siis painanut reitin mieleeni siihen saakka kun liikenneympystä jatkettiin suoraan. Ajattelin että katson sitten lähempänä, mutta puhelin sanoi ettei hakutuloksia ja sitten akku loppui. No kysyvä ei tieltä eksy, löysin perille hyvin ja 7 minuuttia ennen klo:12. Aiheutin hämmenystä hoitajlle kun lättäsin vanhan kelakorttini tiskiin, jossa oli vielä tyttönimi. Sanoi, että he ovat ettineet papereita uudella sukunimelläni eikä mistään löytäneet, mutta asi selkis pian ja hoitajaakin hymyilytti. Tohtori sanoi silmistäni, että näkö on pysynyt ennallaan, onneksi. Tulosti wikipediasta sarveiskalvonpullistumasta infon ja kertoi instac(?), renkaasta joka olis mahdollista asettaa

moi.

heipat taas! Taukoa on tullut nyt useampi viikko koska, niin siinä kävi että näyttö meni rikki tietokoneessa ja nyt isäntä kertoi että korjausarvio oli tullut ja se on sen 250€...! Sain meidän vanhan koneen käyttööni, jotta saisin tehtyä lapsikuvien koevedokset valmiiksi, mutta kaskummaa. jumitin senkin niin että se ei aukea. Eli nyt olen sit käynyt liikkellä tekemässä kuvat valmiiksi kun kotosalla se ei tällä hetkellä onnistu. Ja nyt en meinaa saada tätäkään tekstiä näkymään..!? Vikahan on tiätty koneissa eikä minussa;) Kuvia en tähän kirjoitukseen pysty liittämään, mutta mennään nyt tälläkertaa ilman. :) Mulla on tullut ilonkyyneliä tällä viikolla  moneen kertaan. Esikon puheenkehitys on mennyt taas askeleen eteenpäin ja olen niin huomannut sen. Yks uus lause ja hypin riemusta!  Elokuussa on aika puheterapeutille, katsotaan minkälaista jelppiä sieltä saadaan. Meillä on ollut haastava vuosi. Oman pääkoppani kannalta ehkä haastavin ikinä. Yo-kirjoitukset tai muut elämänhaa

Viimeinen valitusvirsi.

Loikoillaan  Esikon kanssa sängyllä ja syödään aamujätskiä. Isäntä lähti töihin ja Pippuri on päikyillä ulkona vaunuissaan. Allerginen ihovetutus iski taas jälleen. Toistamiseen tällä viikolla. Se vie voimia. Sattuu, kirvelee, kutittaa ja kiristää. Lähes kaikkialta. Iho on ihmisen suurin elin. Jos se ei ole kunnossa ja on jatkuvassa tulehdustilassa niin tokihan se vaikuttaa myös yleisvointiin. Mutta kun tämä vaiva on syntymästä asti ollut niin kyllähän siihen on tottunut. Vähän liiaksikin, koska ei meinaa muistaa hoitaa sitä. Joka päivä pitäisi rasvata koko keho. Vihaan rasvaamista. Oikeesti. Pitäis suihkun jälkeen vetää itsensä lumiukoksi ja seistä x-asennossa paikallaan tuntikaks, että rasva saisi imetytyä rauhassa. Käytännössä se on siis mahdotonta. "Älä raavi" -pyynnön oon kuullut elämäni aikana ehkä seitsemän miljoonaa kertaa. Tiedän, että se on mahdottoman ärsyttävää katsella ja kuunnella kun raapii raapii raapii. Mutta kun kutittaa. Tälläkin hetkellä 8 eri kohda