Huomenta!
Eilen illalla näin kuorosotakaverini jakaneen meidän yhteiskuvan siltä taipaleelta. Kuvassa kuorolaiset muodostivat sydämen. Muistan meidän viikkolaulun; "täydellä voimalla, hyvällä hengellä, Hämeenkyrö voittoon sydämellä" Kuoronjohtaja Jussi seisoi keskellä. 40 000e Pirkanmaan sydänlapsille..
Se pysäytti. Monella tapaa. Kävin mielessäni koko sen matkan. Ilot, jännityksen, stressin, kiitollisuuden. En tule ikinä enää kokemaan mitään sellaista elämäni aikana. Se matka oli paras mahdollinen matka, jonka minä olen reissannut. Onneksi on kuvia. Ja onneksi on myös elävää kuvaa tallella. Niiden kautta pääsen parhaiten tunnelmaan.
Toinen asia mikä pysäytti oli se, kun katsoin kuvaa ja mietin että kuinka monen ihmisen elämä on muuttunut tuosta neljän vuoden takaisesta... Onneksi emme tiedä tulevaisuutta ennakkoon, vaan nautimme hetkestä. Alle kolme kuukautta kuorosodan loppumisen jälkeen seison isäpuoleni vieressä sairaalassa ja jätin hyvästit. Eikä hän enää kuullut niitä sanoja. Katsoin vaan kuinka hengityskone sammutettiin ja sydän lopetti pikkuhiljaa lyömästä. Ja kaksi päivää aikaisemmin kaikki oli ollut hyvin.
Se hetki aloitti uuden sivun meidän perheen elämässä. Sumuisen ja kivikkoisen, jossa askeleiden ottaminen kohti tulevaa on tuntunut välillä jopa mahdottomalta. Elimme ensimmäiset puoli vuotta epätietoisuudessa, mitä edes tapahtui. Oliko se hoitovirhe? Miksi. Miksi parhaat lähtee ensin. Eihän isäpuoli kerennyt edes saunomaan uudessa kodissaan jota rakensi melkein kolme vuotta. Miksi.
Mietin, että jos olisimme kuitenkin nähneet tulevaisuuteen siinä sydämenmuotoisessa hetkessä, olisin tehnyt niin monta asiaa toisin. Yksi asia olisi se, että olisin antanu olla Esikon paljon enemmän papan sylissä, enkä olisi nostanut sitä aina heti pois kun vähänkin äännähti. Olisin antanut papan hyssytellä. Nauttia pojasta. Ja lisäksi olisin ottanut paljon yhteiskuvia Esikosta ja papasta. Niitä on alle 5. Ja videokuvaa ei yhtään......
Kun vanhemmista toinen kuolee, siitä jäljelle jäävästä vanhemmasta häviää myös iso palanen. Se on väistämätöntä, koska siinä elämä menee uusiksi. Heidän yhteinen taival on ohi. Vanhemmista toinen on puolikas loppuelämän ajan. Aika korjaa, muttei koskaan kokonaan.
Enkä minäkään ole enää koskaan kokonainen.
Tekisin mitä tahansa, huutaisin, itkisin, nukkuisin, potkisin. Se ei tuu enää takaisin. Ja sen asian kanssa on opittava elämään.
Usein mietin sitä, kuinka monta kertaa sydän voi vielä särkyä. Vastaus on kuitenkin, että monta. Minulla on rikkautena ollut neljä vanhempaa, luopuminen on myös nelinkertainen. Kukaan ei koskaan kuitenkaan tiedä lähtöjärjestystä, niin on turhaa murehtia etukäteen. Vaan olla tässä hetkessä.
Meinasin ensin kirjoittaa että nyt lopetan synkistelyn ja jatkan iloisempiin aiheisiin. Kuitenkin, mulla on oikeus kirjoittaa myös näistä koska tämä on sitä mun elämää. Ja oikeus muistella niitä hetkiä <3
Mutta valokuvat. Ne merkitsevät minulle todella paljon. Niiden kautta voi palata hetkeksi elettyyn elämään. Minut on kasvatettu siihen. Olen kasvanut valokuvaliikkeen toimintaa seuratessa. Ja nyt työ jatkuu. Samassa paikassa, mutta kamera on siirtynyt äidiltä minulle ja Isännälle.
Tämän syksyn piristyksenä päätimme ystävän kanssa yhdessä suunnitella kuvauksen. Maanantaina kävimme ottamassa testikuvat. Nyt toivomme että saisimme mahdollisuuden ikuistaa myös muita ihania lapsosia tässä CandyShop-kuvauksessa 7.11. klo 13 alkaen. Laita yksäriä facessa jos haluat mukaan :)
Nämä seikat tuli huomattua kuvia ottaessa;
-jos on taaperoikäisestä kyse, vaihtovaate mukaan. Vaipasta voi tulla ohi. :)
-taustaseinästä on tosi kiva nappasta alle 1 sekuntiin irti niin monta koristetta kuin kerkiää, eli niihin keksimme vielä paremmat patentit.
-tikkareita paljon ylimääräisiä, ne voi "pudota" lattialle ja hajota. x3
-jos mekko päällä, alle pikkarit vaipan päälle. Liberot vilkkuu :D
Kaunista päivää sinulle <3
Eilen illalla näin kuorosotakaverini jakaneen meidän yhteiskuvan siltä taipaleelta. Kuvassa kuorolaiset muodostivat sydämen. Muistan meidän viikkolaulun; "täydellä voimalla, hyvällä hengellä, Hämeenkyrö voittoon sydämellä" Kuoronjohtaja Jussi seisoi keskellä. 40 000e Pirkanmaan sydänlapsille..
Se pysäytti. Monella tapaa. Kävin mielessäni koko sen matkan. Ilot, jännityksen, stressin, kiitollisuuden. En tule ikinä enää kokemaan mitään sellaista elämäni aikana. Se matka oli paras mahdollinen matka, jonka minä olen reissannut. Onneksi on kuvia. Ja onneksi on myös elävää kuvaa tallella. Niiden kautta pääsen parhaiten tunnelmaan.
Toinen asia mikä pysäytti oli se, kun katsoin kuvaa ja mietin että kuinka monen ihmisen elämä on muuttunut tuosta neljän vuoden takaisesta... Onneksi emme tiedä tulevaisuutta ennakkoon, vaan nautimme hetkestä. Alle kolme kuukautta kuorosodan loppumisen jälkeen seison isäpuoleni vieressä sairaalassa ja jätin hyvästit. Eikä hän enää kuullut niitä sanoja. Katsoin vaan kuinka hengityskone sammutettiin ja sydän lopetti pikkuhiljaa lyömästä. Ja kaksi päivää aikaisemmin kaikki oli ollut hyvin.
Se hetki aloitti uuden sivun meidän perheen elämässä. Sumuisen ja kivikkoisen, jossa askeleiden ottaminen kohti tulevaa on tuntunut välillä jopa mahdottomalta. Elimme ensimmäiset puoli vuotta epätietoisuudessa, mitä edes tapahtui. Oliko se hoitovirhe? Miksi. Miksi parhaat lähtee ensin. Eihän isäpuoli kerennyt edes saunomaan uudessa kodissaan jota rakensi melkein kolme vuotta. Miksi.
Mietin, että jos olisimme kuitenkin nähneet tulevaisuuteen siinä sydämenmuotoisessa hetkessä, olisin tehnyt niin monta asiaa toisin. Yksi asia olisi se, että olisin antanu olla Esikon paljon enemmän papan sylissä, enkä olisi nostanut sitä aina heti pois kun vähänkin äännähti. Olisin antanut papan hyssytellä. Nauttia pojasta. Ja lisäksi olisin ottanut paljon yhteiskuvia Esikosta ja papasta. Niitä on alle 5. Ja videokuvaa ei yhtään......
Kun vanhemmista toinen kuolee, siitä jäljelle jäävästä vanhemmasta häviää myös iso palanen. Se on väistämätöntä, koska siinä elämä menee uusiksi. Heidän yhteinen taival on ohi. Vanhemmista toinen on puolikas loppuelämän ajan. Aika korjaa, muttei koskaan kokonaan.
Enkä minäkään ole enää koskaan kokonainen.
Tekisin mitä tahansa, huutaisin, itkisin, nukkuisin, potkisin. Se ei tuu enää takaisin. Ja sen asian kanssa on opittava elämään.
Usein mietin sitä, kuinka monta kertaa sydän voi vielä särkyä. Vastaus on kuitenkin, että monta. Minulla on rikkautena ollut neljä vanhempaa, luopuminen on myös nelinkertainen. Kukaan ei koskaan kuitenkaan tiedä lähtöjärjestystä, niin on turhaa murehtia etukäteen. Vaan olla tässä hetkessä.
Meinasin ensin kirjoittaa että nyt lopetan synkistelyn ja jatkan iloisempiin aiheisiin. Kuitenkin, mulla on oikeus kirjoittaa myös näistä koska tämä on sitä mun elämää. Ja oikeus muistella niitä hetkiä <3
Mutta valokuvat. Ne merkitsevät minulle todella paljon. Niiden kautta voi palata hetkeksi elettyyn elämään. Minut on kasvatettu siihen. Olen kasvanut valokuvaliikkeen toimintaa seuratessa. Ja nyt työ jatkuu. Samassa paikassa, mutta kamera on siirtynyt äidiltä minulle ja Isännälle.
Tämän syksyn piristyksenä päätimme ystävän kanssa yhdessä suunnitella kuvauksen. Maanantaina kävimme ottamassa testikuvat. Nyt toivomme että saisimme mahdollisuuden ikuistaa myös muita ihania lapsosia tässä CandyShop-kuvauksessa 7.11. klo 13 alkaen. Laita yksäriä facessa jos haluat mukaan :)
Nämä seikat tuli huomattua kuvia ottaessa;
-jos on taaperoikäisestä kyse, vaihtovaate mukaan. Vaipasta voi tulla ohi. :)
-taustaseinästä on tosi kiva nappasta alle 1 sekuntiin irti niin monta koristetta kuin kerkiää, eli niihin keksimme vielä paremmat patentit.
-tikkareita paljon ylimääräisiä, ne voi "pudota" lattialle ja hajota. x3
-jos mekko päällä, alle pikkarit vaipan päälle. Liberot vilkkuu :D
 |
| Pippuri |
 |
| Lasten pikkuserkut <3 |
 |
| Esikko ei innostunut meidän naisten hömpötyksistä, katseli piirrettyjä sen aikaa kun me hössötettiin. Sitten kun oli Esikon vuoro, hän sanoi ettei vaihda vaatteita eikä halua tikkaria vaan haluaa kotiin. Tein näistä mustavalkoiset, sopii paremmin tuollaisen paksun villapaidan kanssa. |
Kaunista päivää sinulle <3
Kommentit
Lähetä kommentti