Voihan Orava!!

Suoraan edessäni näkyy maisema, jossa kaksi oravaa touhottaa männyssä. Äskettäin kolmas orava juoksi sähkölangalla.

Mun sydän hakkaa, olen niin innoissani. Ne ovat niin kauniita.

Yritän innostuttaa lapset, Pippuri seurailee, Esikkoa ei kiinnosta. Koira on aivan varma että siellä on jotain, vaikkei näekään mitään isosta koostaan huolimatta.

En ole opiskellut oravien käytöstä, en tiedä onko tuo ylösalas meneminen leikkimistä vai tappouhkauksien ilmoille heittelyä, mutta mun silmiin se näyttää hauskalta.

NYT TOISELLA ON KÄPY SUUSSA!! ja hän syö sitä tuossa pienellä oksantyngällä. <3

Luonto on mahtava. En ymmärrä niitä ihmisiä, jotka pitävät ihmislajia niin paljon parempana kuin kaikki muut luonnon elävät. En minäkään välitä turkiskuoriaisista, käärmeistä tai lutikoista ym.  Mutta kai kaikilla on paikkansa, kunhan pysyvät tän tontin ulkopuolella ;D

En tiedä mistä tämä kaikki on lähtösin, en osaa kysyä niin isoja kysymyksiä. Isäpuolen kuoleman jälkeen tietysti olen miettinyt ja toivonut että uskoisin enemmän, että Jumala on olemassa. Ja taivas. Mutten usko vielä siihen täysin.

Silti pidän kirkkoja kauniina paikkoina, ja viihdyn niissä. Niissä on sellainen omanlaisensa rauha läsnä.

Selasin meidän vihkiraamattua ja vähän kynällä alleviivasin kohtia. Se taisi olla vanhan testamentin puolelta. Mutta oli sellaista tekstiä, että en ymmärrä miten joku voi kyseenalaistamatta niellä kaiken.

Miten tähän 2000-luvulle asti, on tietyt lauseet pysyneet muka samoina. Sanantarkasti. Siihen aikaan ei ollut nauhureita. Jos joukossa oli yksi meidän mummun kaksoisolento, joka kertoi mun olevan musiikkilukiossa silloin kun olin yläasteella(ilman dementiaa) niin tarinat voi "vähän” heitellä…. :D Tosin jos jokaikinen raamattua kirjoittanut oli niinkuin meidän toinen mummu, niin uskon kaiken. Hän muistaa kaikki päivänmääriä myöten. ”Silloin 26. lokakuuta, perjantaina vuonna 1954.”-tyyliin, hän kertoo asioita.

Kuka tahansa tämän kaiken on tänne aikaansaanut, niin aika upeita luomuksia kertakaikkiaan. 

Meidän upea luomus, maha-asukki voi hyvin. Kaikki oli kunnossa. Lopuksi kysyin sukupuolta, näkyykö mitään. Vauva näytti peace-merkkiä, pissasi lapsiveteen mutta, siellä haarovälissä ei näkynyt sitten yhtään mitään. Täti tutki ja tutki mutta jalat olivat tiukasti kiinni. Siveyden sipuli niinkuin äiteensä :D 

Täti totesi, että valitettavasti hän ei voi nyt sanoa kumpi siellä on. Minä sanoin että pidetään pieni tauko ja yritetään uudelleen. Pidettiin, mutta melkein sama vastaus. Lopulta sanoi kuitenkin että aika vakuuttunut on tytöstä. Mutta yleensä jos tulee virhearvio niin se tulee juuri näin päin, että sanotaan tytöksi ja onkin poika.

Koska napanuora saattaa peittää vehkeet, sillähetkellä kun niitä tiiraillaan.

Nyt siis elän ajatuksessa että tyttö hän on. :) Jos onkin poika niin sitten on niin. Aion kuitenkin alkaa kutsua jo nimellä asukkia, että itselle asia hahmottuisi taas paremmin. En halua että vauva on vauva 1,5kk asti. 

Jos hän onkin poika niin sitten keksitään uusi nimi.

Nyt vaan on pohdinta nimissä. Samat nimet pyörii ehdotuksissa kuin Pippurin kohdalla. Toiset nimet ovat jo minun osaltani aika varmoja. Tosin Isäntä sanoi, että hän saa tälläkertaa päättää nimen kun viimeksi ei edes tiennyt, että lisäsin toiseksi nimeksi Adannan. 

Se taas johtui siitä, ettei hän ollut paikalla kun pappi kysyi nimeä.. (Oli vastaanottamassa vieraita)

No, tälläiset ajatukset tähän aamuun <3