"Mä oon pilannu KAUNIIN lapseni"

Hei <3

Tämä on sellainen teksti, minkä julkaisemista olen miettinyt pitkään. Ja aina siirtänyt. Koska mietin, voiko tästä olla vahinkoa meidän perheelle.

Tämän vuoden alussa Esikko oli neuvolassa, ylimääräisessä 3,5v neuvolassa, koska 3v neuvolassa ei halunnut tehdä suurinta osaa annetuista tehtävistä ja halusi vaan kotiin. Terveydenhoitajan kanssa sovittiin silloin että yritetään puolen vuoden päästä uudelleen. Tällä 3,5v neuvolakäynnillä Esikko teki melkein kaikki tehtävät mitä pyydettiin. Keskustelimme peloista, joita Esikolla on. Hän ei mm.halunnut mennä mihinkään sellaisiin paikkoihin, joihin hän ei halunnut mennä ja se oli niin. Piste. Muuten reaktio oli voimakas. Todella voimakas.

Lopuksi terveydenhoitaja sanoi, että haluaisi tehdä lähetteen psykologille. Syyt; keskittymättömyys, levottomuus ja kehityksen tukeminen.

Mun pieni maailmani murtui sinä päivänä. Mun seuralaiseksi kolmeksi kuukaudeksi tuli lause: "Mä oon pilannu KAUNIIN lapseni." Aina sen Kauniin, sanan kohdalla, tuli itku. Kolme kuukautta. Joka päivä. Piilossa hiljaa muilta...  Ainakin useimmiten.
Meinasin murtua sen lauseen alle. Mutten murtunut. Käsittelin sen ajan kanssa itsekseni.

Mulla tulee vieläkin vedet silmiin aina kun muistelen tuota lausetta.

"Mä oon tehnyt lapsestani hullun." "Mä oon tehnyt kaiken väärin"  "Mun kolmevuotias lapsi menee kallonkutistajalle" "Mikä meidän tulevaisuus on?" "Mikä Esikon tulevaisuus on" "Saako se kavereita" "Pystyykö käymään koulua" "Asumaan koskaan yksin?" "Millaisen itseluottamuksen voi rakentaa jos jo 3-vuotiaana saa jonkun diagnoosin?" "Mä oon aivan kelvoton äiti, kun en saa edes tätä tiskipöytää pidettyä siistinä" "Kuka tahansa kasvattaisi nämä lapset paremmin kuin minä"

 Olen ollut ankara itelleni, ja soimannut itseäni äitiydestäni aikaisemminkin. Olin välillä tuntenut kovaa riittämättömyyttä jo aikaisemminkin ja sitten kun vielä ammatti-ihminen "vahvisti" mun tuntemukset niin en enää tiennyt miten päin sitä arkea pyörittäisin, että tekisin enää oikein.

Samaan aikaan Pippuri joutui neuvolaan ylimääräiselle käynnille kun paino oli laskenut ja fysioterapeutille koska ei liikkunut tarpeeksi ikäisekseen.. On hyvä että pidetään huolta ja pidetään kaikesta kirjaa, mutta jokainen on oma yksilönsä...

Jonkun mielestä tässä vaiheessa olisi jo pitänyt mennä hakemaan masennuslääkitys ja aloittaa psykologilla istuminen itse ja antaa lapset pois, mutta mun mielestä ei. Käsittelin asian itsekseni, hoidin lapseni ja itkin piilossa.

Ja sen jälkeen kun olin asian käsitellyt, olin ja olen sinut asian kanssa. Mitä tahansa tulee vastaan, me otamme sen vastaan. Meidän Esikko on hieno poika, maailman hienoin meidän mielestä. Tottakai. Oma lapsi on aina maailman paras. Hän osasi 70 sanaa englantia 3-vuotiaana, mutta uudet paikat pelottivat jopa liikaa. Hän on erityinen, niinkuin ihan jokaikinen meistä. En ole koskaan tavannut kahta samanlaista ihmistä. En oikeasti koskaan. Enkä tule tapaamaankaan.

Meidän perhe kokonaisuudessaan on omanlaisensa. Meillä kasvaa ränneissä ruohoa(tää olis pakko muokata, siis kattoränneissä uusia puun alkuja(?):D ). Ränneissä ruohoa, saattaa joku ymmärtää väärin :D me ei joka viikko ajeta nurmikkoa tai laiteta kanervia ikkunoille. Me palkattiin talkkari tekeen se. Me ollaan enemmän kerrostaloasujia, jotka asuu vaan omakotitalossa. Me ei leikata sitä nurmikkoa naapureidenkaan takia.
Me ei olla huippukokkeja, eikä käsityöihmisiä. Meillä ei ole ikinä siistiä, vaikka kokoajan siivotaan. Minä sotken. Olen aina sotkenut ja tulen aina sotkemaan. Me ollaan lähes aina myöhässä kaikkialta. Koska minä myöhästelen.

Me ei olla täydellisiä vanhempia. Mutta me annetaan kaikkemme lapsillemme. Jopa niin paljon että unohdetaan itsemme välillä. (Me ei olla vieläkään tehty sitä häämatkaamme 1 yön hotellireissulle.) Eilen me ajettiin 70km, koska saatiin onnistunut vessareissu Esikolle jota oltiin odotettu niin kovin. Me ollaan nukuttu eri sängyissä Isännän kanssa 1,5v koska se on ollut lasten kannalta niin paras. Minä Pippurin kanssa, Isäntä olkkarissa Esikon kaverina, mikäli uni ei tule. (ja hei silti mä oon taas raskaana :D eli parisuhde ei ole pilalla vaikka ei nukuttas yhdessä. Olosuhteiden mukaan)




Yhteiskunnassa vaan oletetaan ihmisten olevan tietynlaisia. Mieluiten sosiaalisia, joka tilanteessa hyvin pärjääviä, hienotunteisia(tunteiden tukahduttajia?), kaikkien kavereita. Silloin pärjää.

Minä olen ollut sellainen ja olen hyvin pärjännyt tähän asti ainakin. Sivutuotteena sosiaalisista lapsista vanhemmat saavat myös yleensä kalliit harrastusmaksut, taksikuskin viran,  lapsen ensikännit 12-13 vuotiaana, luvattomat lävistykset, isot kaverisynttärit, pettäjäpoikaystävät ja niiden tuomat sydänsurut, hyvän koulumenestyksen joka lennättää pesästä jo hyvissä ajoin ennen täysikää ja sitten taas jännätään kuinka pärjää siellä isossa kaupungissa.

" Koulua kävin, kavereita näin, juomia join, kaikenlaista koin. Ehkä vähän liikaakin koin. Ja join.. :D"

Mutta hei. Ei kaikkien tarvitse olla sellaisia. Pääsis vanhemmatkin vähän helpommalla?

Jos olisin saanut lapsena jonkun diagnoosin, olisin varmaan jonkun mielestä ollut Erityisherkkä-ekstrovertti(?)-ADD.
Mutta kun aloitin kouluni 90-luvulla, olin vaan Jonna. Ihan pelkkä Jonna. Ja pelkkänä Jonnana rakensin perheeni ja kävin kouluni, ilman minkäänlaista erityisyyttä.