Siirry pääsisältöön

Jos mä nyt avaan tän, "Kun sydämeen muutti suru pohjaton, 12.6.2017."

Aloitan alusta.

Kolme viikkoa ja neljä päivää sitten.


Tämä luonnos on ollut täällä 13.6. asti.

Järkeväksi kokonaisuudeksi rakentaminen,  tämänkaltaisesta asiasta, ei vaan tahdo onnistua.

Mitä lähemmäs mennään lauantaita, sitä enemmän ahdistaa..
Sitä suuremmaksi kasvaa varmuus siitä, että en ehkä pysty osallistumaan hautajaisiin.

Olen jättänyt hyvästit jo kahdesti.

Silloin kun Taata nostettiin veneen kannelle vedestä, taputin rintakehälle ja pyysin, "herää, ole kiltti, herää"

Ja silloin kun istuin autossa arkun vieressä, pidin arkun kahvasta kiinni matkan Tampereelta Hämeenkyröön...

Luonto antaa lohdutuksensa.

Jokaisen kerran kun olen palannut tapahtumapaikalle, on joku luonnosta ollut läsnä.

Ensin kettu, seuraavalla kerralla lokki, kolmannella kerralla ketunpoikanen ja neljännellä kerralla pupujussi.


Kuinka sitten hoidan surun.

Olenhan tuntenut surun aiemminkin.

Alkuvaiheen selviän näin.

*Tupakka.
Ne päivät kun en polta tupakkaa, itken triplasti enemmän.
Keuhkoni ovat kaput, joudun turvautumaan lääkkeeseen jo, joten kohta on vaan lopetettava tämäkin kolmenviikon-hölmöys.

*Otan jonkun sarjan ja katselen sitä sopivissa väleissä.
Tällä kertaa valitsin "Vain elämää"- sarjan ruudusta.
Hyppään niihin niin sisään kuin mahdollista, että saan hetkeksi muuta ajateltavaa. Saan positiivisia tuntemuksia.

*Musiikkia yritän kuunnella mahdollisimman paljon.
Etsin voimalauseita.

Teippaa mut kasaan-Irinan versiona on puhkikulutettu.

*Kuuntelen tanssimusaa ja sheikkaan äässiä Mennin kanssa.

* Ennen tätä tapahtumaa, kärsin välillä siitä, etten saa ajatuksilleni tilaa.
Kaipasin kovasti hiljaisuutta, kellon tikitystä, koska perheessämme on aika äänekästä väkeä aamuvarhaisesta yömyöhään.
Nyt on ollut hyvä, että on sitä menoa aamusta iltaan.
Saikkua on turhaa hakea, koska työmaa on kotona.
Onneksi on ollut paljon väkeä ympärillä, niin on voinut jakaa hoitovastuuta.


Filminauha tapahtuneesta pyörii päässäni joka päivä.

Taata pyörii ajatuksissani joka päivä. Oikeastaan joka tunti hereillä ollessani.

Saan kuitenkin yöni hyvin nukuttua. Vain yksi painajainen tähän kolmeen viikkoon.


"Taata on taivaassa"

"Se lentää lintujen kyydissä"

Alkupäivinä, en halunnut sanoa lapsille mitään.
En pystynyt ottamaan vastaan lisäkysymyksiä.
Pippuri seisoi vesisateessa ja sieltä varjon alta katsoi silmiin ja sanoi, että: "äitillä on paha mieli"

Niin on rakas. Äitillä on nyt niin paha mieli.

Itsesyytökset

Se ei ole jossittelua vaan täysi fakta, että näin ei olisi käynyt, jos en olisi häntä pyytänyt lähtemään mantereen puolelle.

Puhuimme puhelimessa 20 minuuttia, Taata oli iloinen ja sovittiin että tunnin päästä nähdään.


Miksi miksi miksi.

Miksi en tällä kertaa muistanut sanoa, että muista ne pelastusliivit?
Miksi sanoin, että tulisitko jo tänään mantereelle?
Miksi soitimme "ristiin" Taatan siskon kanssa juuri samaisena päivänä, huolesta .. 
Miksi en saanut avattua somessa vain viikkoja aikaisemmin kiertänyttä videota, jossa pikkupoika hukkuu uimahallissa?Miksi olen ottanut kuvakaappauksen yhdestä meediosta toukokuussa?
Miksi en lähettänyt viestiä hänelle heti,vaikka niin monesti piti?

Miksi minut valtasi aivan mieletön lämpö ja onnellisuuden tunne kun lähdin ajamaan sinne taatan luokse yksin?

Miksi lähdin ajamaan yksin?
Miksi minulla oli kerrankin akkua puhelimessa ja puhelin mukana?
Miksi olin ajoissa? 
Olen normaalisti aina myöhässä. Senkin Taata tiesi.

Miksi se tapahtui 12.6.? 
Kahden hänelle merkittävän ihmisen syntymäpäivien11.6.,13.6. välipäivänä?

 Tapahtuneen  jälkeen seuraavina päivinä;
Miksi sukka hukkuu pallomereen?
Miksi lapseni sanoo haluavansa veden alle ?
Miksi en lähde ohittamaan rekkaa ja vältän törmäämisen tien yli juoksevan peuran kanssa?
Miksi kauppakeskuksessa automaatilla seisova vanhempi mies heiluttelee Mionalle ja sanoo, että voi
kun saisin olla tuollaisen tytön vaari. Tulisit minun kanssani mökille?



Käyn kaikki tunneskaalat läpi.
Kauanko se vie aikaa, en tiedä.

Värifilmi siitä tunnista tulee pyörimään silmissäni koko loppuelämän....

Ja hyväksyn sen.

Sitä en tiedä, tiesikö Taata, että näin
kaiken.

Tiesikö hän, että kerrankin olin ajoissa ja odotin häntä.

Ajansaatossa tulen antamaan itselleni anteeksi, koska tiedän että Taatakin antaisi.
Sitä ennen, joudun käymään aika monta näkökulmaa läpi, ennenkuin voin sanoa,
että hänellä oli merimiehen loppu. Hän sai kuolla omaan kotirantaan saappaat jalassa.

Mitään ei jäänyt sanomatta.

Taata tiesi kuinka rakas hän oli minulle.
Hän oli sankarini.
Hän tuli toiveikkaana minua kohti, ajatuksena että kohta nähdään...


Jos jotain olen oppinut elämästä viime vuosina, niin se on se, että mitä tahansa voi tapahtua.
Ei vain muille vaan myös meille.


Taata tunsi aikansa tulleen?

Hän sanoi minulle, reilu viikko aiemmin, ennen tätä onnettomuutta, että hänestä tuntuu että hänen aika loppuu.
"Mitä tapahtuu saarelle? "
Eli hänen kotipaikalleen.

Hän vedet silmissä halusi kahteen eri otteeseen kysyä, että mitä hänen kodilleen Isossa Saaressa sitten tapahtuu, kun häntä ei enää ole.

Minä lupasin, että koti säilyy..
Lupasin.

Annoin lupauksen, jota en ehkä voi pitää.

Mutta kaikkeni aion tehdä, että pystyisin lupaukseni pitämään..


Taata tuli usein aamusta käymään, kun päivät olivat selvytymistä itsellänikin univelan ja kämpän kaaoksen kanssa.
Hän ei koskaan haukkunut, ei koskaan.
Hän antoi koirille herkut, asteli saappaillaan tavarakasojen yli ja sitten
keitettiin kupilliset kahvia.
Hän opetti minut keittämään sopivanvahvuista kahvia.





Nämä videonpätkät jäivät viimeisiksi. 4.6. kuvatut.

https://www.youtube.com/watch?v=ii0wytYNRMA

https://www.youtube.com/watch?v=nb5K8kAmTI8

Mitä tapahtui?

Sovimme, että näkisimme seitsemältä.
Odotin autossa mantereen puolella.
Nousin autosta sen jälkeen kun näin, että vene oli liikkeellä.
Menin tähystämään ensin toisesta paikasta ja sen jälkeen menin ryteikköön odottamaan,
 johon vene jätettäisiin -parkkiin- niinkuin aina ennenkin.
Huomasin kuitenkin, että Taatan vene ei tullutkaan minua kohti vaan olikin menossa kauemmaksi minusta.
Otin koivunoksista kiinni ja heiluttelin niitä, jotta hän huomaisi että täällä ollaan.
Vene kääntyikin takaisin kohti minua, mutta niin jyrkästi, että nokka nousi todella korkealle ja sen jälkeen seuraava kuva silmissäni on se, että vene on kaatuneena ja molemmat Taata ja Siiri ovat veden varassa.
Juoksen äkkiä autolle hakemaan puhelinta ja soitan häkeen.
Palaan paikalleni ja kohta en näe enää mitään.
Kaikki katosivat. Vene, Taata ja Siiri.
Yritän kertoa missä olen, että pelastajat tulisivat mahdollisimman nopeasti paikalle.
Kysyn, saanko lähteä uimaan.
Et saa lähteä.
Häkestä sanotaan, että lähde pelastajia vastaan.
Lähdin ja löysin paloauton.
Pelastajamiehet olivat valmiina veneessään.
Hyppäsin veneen kyytiin ja sanoin että mennään, tiedän missä Taata on.
Radiosta kuului, että koira seisoo laiturilla.
Ajoimme veneellä onnettomuuspaikalla ja löysimme Taatan.
Elvytys aloitettiin heti.
Ja sitä jatkettiin ambulanssissa pitkään.
Sain kyydin autolleni ja palasin rantaan, jossa elvytys oli yhä käynnissä.
Pian Siiri tuotiin syliini.

Poliisi tuli kertomaan, että elvytys on lopetettu
.Kysyi, haluanko kyydin kotiin.
Halusin ajaa itse.

Kun pääsin kotiovesta sisään, jalat pettivät altani..........


Miksi kerron tämän täällä--

Olen kertonut tämän jo monelle, mutta monelle on vielä kertomatta.

Haluan kertoa asian kuinka se meni,koska jo yksi vanhempi mies kertoi minulle
 ettei se siinä kohtaa tapahtunut. ... vaikka minä olin paikalla ja hän ei...

Kello on nyt kolme yöllä.

En ole vieläkään päättänyt pystynkö osallistumaan hautajaisiin.

Jos olisin oksennusherkkä niin rykisin tuolla pytyllä nyt pahaa oloani pois.

Taata hyväksyisi, sen että en osallistu, jos tuntuu ettei voimani riitä, varsinkaan lasten kanssa menemiseen.

Kunnioitan Taatan muistoa,vaikka nämä jäähyväiset jäisivätkin väliin,vain ja ainoastaan sen takia, etten ehkä pysty.

Tuntuu pahalta jos en pysty.






Kauniit muistot jäävät ja kiitollisuus.

Taatasta saisi kirjan tehtyä.

Onneksi hän teki niitä itse.

Hän oli mainio mies, jolla oli sydän paikallaan.



Taatan siskon poika teki tämän kauniin muistomerkin,
kävimme eilen laittamassa sen paikoilleen. <3






Tällä lauseella haen itselleni voimaa:
"Taata ei olisi ikinä halunnut, että menetän mielenterveyteni ja toimintakykyni tapahtuneen vuoksi. Minulla on kolme lasta kasvatettavana. <3 "
.


Miona on ottanut ensimmäisen askeleensa.

Siinä tulee taas se yksi itkun paikka. taata ei sitä enää tule näkemään. 

Mietin, että kunpa olisin halannut useammin. <3





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Raastan juustohöylällä sipulia leivän päälle??! siis hetkone??!

Tähän tilanteeseen havahduin. "Mitäs mä oikein teen??! " Olin reilu kaks vuotta sitte kokenut tämän saman "Mitäs mä oikein teen??!" fiiliksen, kun menin jääkaapille ja join kolme lasillista maitoa siltä seisomalta. Johan nyt. Voisko olla... Eihän ne oo viä myöhässä. Maanantaina alkaa. Eiku hetkonen. Katotaas kalenterista. Eiku ne piti alkaakin jo kaks päivää sitten. Sanon Isännälle. Ei se usko. Enhän mä oo superhedelmä. 18-vuotiaana makasin potilaspedillä yli 50-vuotiaan miesgynen tutkiessa paikkoja. Hän totesi, että sulla on kysta, iso hyvänlaatuinen kasvain oikeassa munasarjassa. Se voi itsekseen sieltä poksahtaa, se tekee tosi kipeetä ja soitat sitten tarvittaessa ambulanssia....  Ja sulla on myös monirakkulaiset munasarjat, PCO,  eli lapsia et tule todennäköisesti ainakaan luonnollisesti saamaan. ahaa, okei, kiitos tiedosta.... . . . . . . . Mä en saa lapsia ehkä ikinä. Jes. 4 vuotta tässä ajatuksessa. Isännälle oli aika vaikeaa myöntää suhteen alus

Lusikat jakoon pikkulapsiarjessa.

En yhtään ihmettele, vaikka niin monesti pikkulapsiarjessa vanhemmat päätyvät eroon. Myös meillä on kaikki mahdollisuudet epäonnistuneeseen avioliittoon. Minä haaveilen väliaikaisesta asumuserosta todella usein. Keskimäärin 52 kertaa vuodessa. Ja Isäntä tietää sen.  On tiennyt jo monta vuotta. Mutta hän onneksi tietää, että en ole niin tosissani tämän -haaveeni- kanssa, että niin kävisi. (ja kukkahattutädit ovat ajatuksistaan nyt ihan hyshys. Minä haaveilen siitä, tädit ehkä salaisesti tapahtuvasta peppus****stä. Ehkä siis.  ) Usein mietin, että mitä jos pelkkä rakkaus ei vaan riitä pitämään perhettä koossa. Lapsen saaminen tuo mukanaan paljon lisäkysymyksiä parisuhteeseen. Teistä tulee vanhempia. Teillä on omia mielipiteitä. Teidän lapsilla on mielipiteitä. Teillä kaikilla viidellä on halu toimia sen oman mielipiteen mukaan. Ja usein se aiheuttaa lisäkysymyksiä. Jopa eripuraa. Se tuo mukanaan myös tunteita potenssiin sata. Huoli, ilo, murheet, rakkaus. Vastuu. --

kirpiää pakkausaamua.

Huomenta! Hermot oli kireellä taas tänäkin aamuna.  Vaikka aamu oli kaikinpuolin onnistunut ja onnellinen. Ensimmäinen suuri ilo oli, kun isäntä ja minä, molemmat, yhdessä, nousimme lasten kanssa, eikä vaan toinen. Siivottiinkin yhdessä. Mukavampi aloittaa päivä kun siivotaan yhdessä eilisen sotkuja. Joita ei siivota ikinä illalla. Olen nauttinut näistä pakkasaamuista. Ihanan raikasta. Ihossa se vaan näkyy heti. Kuivaa ja koppuraa ja halkeilee ja kaikki mitä joka vuosi ekoilla pakkasilla. Ja kaikilla pakkasilla ;D Ajattelin, että otan nyt oikein tälläisen rauhallisen kynttilöitä+rentoutusmusiikkia+kuppi kuumaa teetä+eilistä makaroonisalaattia-tunnelman ja täytän samalla tiskikoneen. Ja otinkin. Kaupanpäällisenä sain Pippurin kiljumaan viereen "anna, äiti, anna, äiti, anna", kun hän halusi tietokoneen itsellensä josta rentoutusmusiikki kuului. Sitten karkaan vessaan, vaivihkaa, suljen tosi hiljaa oven. 30 sekuntia ja Pippuri hakkaa ovea ja huutaa äiti avaa, äiti avaa,