"Olen taas viikon huomannut mikä päivä lähestyy. Tulee kaksi vuotta kun näin sinut viimeisen kerran. Ehkä ikinä. Koskaan.... En halua uskoa siihen, koska en kestä sitä ajatusta, se vaan on liikaa.
Sain juuri kyyneleeni pyyhittyä ennenkuin aloin kirjoittamaan. Itken ikävää, katkeruutta miksi sinulle annettiin aikaa niin vähän täällä, surua niistä, mitä kaikkea olisit kerinnyt vielä elämäsi aikana tekemään. Kuinka Esikko olisi saanut touhuta papan kanssa. -Se mikä ei tapa, vahvistaa-sanonta on aivan peepuhetta... Haloo Helsingin laulusta, "jos se ei tapa niin se hajottaa"- sopiii paremmin siihen miten sen itse koen. Minusta on tullut herkempi, itkuisempi, haavoittuvaisempi, itsekkäämpi, erakkomaisempi, enkä anna enää itsestäni kaikkea eli sanoisinko varautuneempi. Minusta ei ole tullut muistavaisempi, tarkempi, rauhallisempi tai järkevämpi. Eli en ole astunut yhtään lähemmäksi sinun luonnettasi; järkevä, rauhallinen ja turvallinen, vaikka niin itselleni lupasin. Lupasin myös silloin kun kuulimme, että jotain tapahtui ja olet teholla, etten enää ikinä ikinä ikinä laita puhelintani äänettömälle, koska siskoni sen teon takia pääsi hitaammin luoksesi. Mutta sama jatkuu. Syksyllä sain uuden suru-uutisen vasta seuraavana päivänä, koska puhelimeni oli taas ollut hukassa. En jaksa olla silti ankara itselleni. Tällainen minä olen ollut jo ennen lähtöäsi ja se paha tapa varmaan myös pysyy.
Kun muistelen kohta kahden vuoden takaisia hetkiä, mietin että millä kestimme sen. Meidän perheen tuki ja turva vietiin yhtäkkiä pois lopullisesti ja me emme olleet edes varmoja miksi.
Nukuimme kylmässä talossa, tai viileässä, emme jaksaneet lämmittää. Tv ei ollut auki moneen viikkoon. Mummu kävi tekemässä ruokaa, aloitimme äitin kanssa tupakoimaan, itkimme hiljaa kylpyhuoneessa öisin. Välillä eksyimme yön tunteina samaan aikaa itkemään. Nukuimme kaikki alakerrassa patjoilla, katselimme valokuviasi, kuuntelimme musiikkia ja itkimme lisää. Esikko heräsi pahimmillaan varttia vaille viisi, jolloin lähdimme vaunuilla kotiin hoitamaan koiria. Illalla viimeisenä ja aamulla ensimmäisenä. Se oli kamalaa aikaa, mutta onneksi olimme koko perhe yhdessä.
Hautajaisiin halusimme tehdä nauhalle Anna Puun; Linnuton puu-laulun, jossa me kaikki kolme lauloimme ja isoveli soitti kitaran ja rummut. Arkun ja hautapaikan valitsemisreissu oli kamala. Olimme kyllä silloinkin aika sekaisin, ei tajuttu mitä oikeasti teimme. Muistovärssy oli helppo valita. Isoveljen muistovärssy oli erityisen kaunis. Se voisi olla minunkin mottoni.
Laitoimme kaikki valokuvat mitä löysimme sinusta isoille pahveille, joihin teippasimme myös värssyjä jotka kuvasivat sinua.
Muistotilaisuudessa kaikki pahvit olivat esillä ja kaikki vieraat näkivät sinusta lisää iloisia muistoja.
Näin pian kuolemasi jälkeen unta, että kävelit kirkkaasta valosta minua kohti ja vasemmasta kädestäsi piti kiinni pieni tyttö.
Äiti oli varma, kun tein positiivisen testin että tyttö tulee. Olin varma rakenneultraan asti että poika tulee. Nyt en ole enää, koska lupasivat tyttöä! <3
Olen saanut elämässäni melkein kaiken mitä olen toivonut ja enemmänkin. Silti minuun on tullut jäädäkseen suru, ikävä ja kaiho. Lähimmät ystäväni ovat huomanneet sen. Elämä on nyt tällaista ja minä olen tällainen.
Sinä olit minulle niin tärkeä ja rakas ihminen, että olisin enemmänkin ihmeissäni, jos lähtösi ei olisi jättänyt sydämeeni isoa aukkoa, jota kukaan muu ei pysty täyttämään.
Itken usein salaa ja piilossa ja nopeasti. Useimmiten jään kuitenkin kiinni tuolle hulivilille punaisista silmistäni.
Rakastan sinua aina, pidän sinut mielessäni ja puheissani loppuelämäni. Jätit minulle paljon opeteltavaa ja opetettavaa ihmisen hyvyydestä.
Kukaan ei koskaan pysty saappaitasi täyttämään, ne ovat liian suuret meille kaikille yhteensä. <3
ps. kirjakieli ei ole minulle helppoa.
pps. äiti pesi vaatteesi eteisestä, jotka olivat sairaalassa päälläsi ja laittoi vaatekaappiisi. Vaikka ne eivät ole enää siinä ensimmäisenä vastassa, ne ovat meille silti tärkeät.
ppps. muistan kuinka vaalimme raksalla sinun kengänjälkiäsi lumihangessa viimeiseen asti, ennenkuin ne hävisivät. Silloin oli aika päästää irti.
pppps. jokainen vuodenajan vaihtuminen tuo tuskaa mukanaan, muistoja.
-jonna
Kaksi vuotta on pitkä aika, mutta niin lyhyt aika.
Päivääkään ei mene, ettenkö ajattelisi sinua, kuulisi ääntäsi ja näkisi hymyäsi.
Olet minulle silti tässä, vaikken enää sinua oikeasti näe."
Löysin tämän kirjeen laatikkoja siivotessa. On mennyt neljä vuotta tästä elämän uusiksi laittaneesta tapahtumasta, kaksi vuotta kirjeen kirjoittamisesta, ja ajattelen, että nyt on kulunut tarpeeksi aikaa, että voin jakaa tämän kirjeen myös teidän lukijoiden kanssa. Minulla on ollut pienestä asti tapana kirjoittaa, kun on tarpeeksi sydämellä. Pystyn purkamaan ajatuksiani paremmin kun saan ne paperille. Isäntä saa usein kirjeitä kun on tarpeeksi sydämellä elämän haasteita. Suosittelen kokeilemaan, jos tuntuu että on vaikeaa puhua vaikka parisuhteessa haasteissa, kirje povarissa joka löytyy vasta työmaalla voi aukaista lukkoja.
Totuus on se, että olen kironnut nyt tässä viimeisen vartin koska viesti jonka tähän kirjotin.. Kadotin sen. Juuri tämän osuuden mitä ei voi kopsata siitä kirjeestä. Tämän mitä neljä vuotta myöhemmin ajattelen.
Tässä on vähän sama homma kuin pianolla soittaessa. Jos tulee joku biisiajatus, se on kirjoitettava heti ylös. Se vaan katoaa päästä yhtä nopeasti kuin on sinne tullutkin. Ja sitten ei auta muistelot.
Tämä tietty on vähän eri juttu kun pystyn pysähtymään ja miettimään mitä ajattelen nyt tästä asiasta.
Suru muuttaa muotoaan- pitää paikkansa. En jaksa enää nykyään itkeä paljoa. (Jos ei lasketa raskaushormooni-itkuja) Olen tämän neljän vuoden aikana joutunut miettimään elämän isoja kysymyksiä. Mikä on tämän elämän tarkoitus? Miksi joitain asioita tapahtuu ja joitain ei?
Olen istunut kolmet mielestäni "turhat" hautajaiset(kenenkään aika ei mielestäni olisi vielä ollut) ja luopunut kolmesta koirastani. Olen vuodattanut tuhansia kyyneleitä. Niitä ei riitä loputtomiin. Pitää jatkaa.
Jokaisesta tapahtumasta seuraa myös jotain hyvää. - Ei todella pidä paikkansa. Isäpuolen kuolema ei ole tuonut mitään hyvää mukanaan. Niin se vain on. Tai jos jotain ajattelen, niin joskus se uni on mielessä. Olen koko elämäni ajatellut, että jos tulen äidiksi niin minulla on kaksi poikaa. Pippuri sieltä papan kädestä tuli sulostuttamaan meidän elämää ja nyt tulee joku pieni tylleröinen vielä jengiin mukaan. <3
Kommentit
Lähetä kommentti