En yhtään ihmettele, vaikka niin monesti pikkulapsiarjessa vanhemmat päätyvät eroon.
Myös meillä on kaikki mahdollisuudet epäonnistuneeseen avioliittoon.
Minä haaveilen väliaikaisesta asumuserosta todella usein. Keskimäärin 52 kertaa vuodessa.
Ja Isäntä tietää sen. On tiennyt jo monta vuotta.
Mutta hän onneksi tietää, että en ole niin tosissani tämän -haaveeni- kanssa, että niin kävisi.
(ja kukkahattutädit ovat ajatuksistaan nyt ihan hyshys. Minä haaveilen siitä, tädit ehkä salaisesti tapahtuvasta peppus****stä. Ehkä siis. )
Usein mietin, että mitä jos pelkkä rakkaus ei vaan riitä pitämään perhettä koossa.
Lapsen saaminen tuo mukanaan paljon lisäkysymyksiä parisuhteeseen.
Teistä tulee vanhempia.
Teillä on omia mielipiteitä.
Teidän lapsilla on mielipiteitä.
Teillä kaikilla viidellä on halu toimia sen oman mielipiteen mukaan.
Ja usein se aiheuttaa lisäkysymyksiä. Jopa eripuraa.
Se tuo mukanaan myös tunteita potenssiin sata.
Huoli, ilo, murheet, rakkaus. Vastuu.
-----------------
Meillä on myös omat intressimme.
Mun suosikkilistan kärjessä komeilevat koirat ja musiikki.
Ja ennenvanhaan oli myös hyväntekeväisyys.
Isännällä kärkisijoilla komeilee urheilun seuraaminen.
Voin sanoa, että minun inhokkilistalla on lapsuudesta asti ollut formulat ja jääkiekko.
Ja ne on Isännällä ykkössijoilla.
Voitte vaan arvata tuleeko se viikon asumuserounelma aina siinä vaiheessa kun urheilutoimittaja avaa suunsa formulakisojen alussa. Mä en voi ymmärtää miksei formuloita vaan voi seurata pitämällä telkkarista äänet poissa.
Meillä on erilainen musiikkimaku.
Minä olen kasvissyöjä. Isäntä ei.
Me molemmat olemme totaalisen aamu-unisia.
Sitten.
Isäntä on siisti perusluonne. Vaatteet viikataan armeijamaisen tarkasti.
Ja minä..... Tarviiko edes sanoa.
Lähes kaikki mihin kosken, aiheuttaa jonkinmoisen kaaoksen.
Tänään on vasta kaatunut kuuma kahvi Isännän kädelle.
Sitten tämä yritysmaailma.
Meillä on kaksi kivajalkamyymälää.
Jotka vaativat läsnäoloa.
Lähes aina.
Eli kuusi kertaa viikossa.
Se mahdollistaa minun kotonaolon lasten kanssa.
Mutta se myös mahdollistaa sen, että työmaani vanhusten parissa saa odottaa.
Meidän perheessä on sunnuntait ainoita vapaapäiviä. Plus kirkolliset vapaapäivät. Viidettä vuotta.
Parisuhteen hoitaminen.
Olen ehkä pari vuotta tasaisin väliajoin kirjoittanut kalenteriin joka kuukauden kolmannen tiistain kohdalle. Meidän nimien alkukirjaimet. Nimikirjainten väliin plussan ja ympärille sydämen.
Silloin vain me kaksi.
Mennään syömään tai tehdään jotain vain kaksin.
Kertaakaan ei olla vielä toteutettu..
Minä haluaisin muuttaa kerrostaloon.
Isäntä haluaa asua omakotitalossa.
Välillä tulee itselle tunne, että olen elänyt tämän elämän jo, mutta vaan eri roolissa.
Elän samalla kadulla kuin lapsuuteni.
Elän samaa firmaa, kuin lapsuudessani.
Minulla on jopa sama lapsiluku kuin varhaislapsuudessani. Eli poika, tyttö, tyttö.
Ennen elin lapsen roolissa.
Nyt vaimon ja äidin roolissa.
Se on vaikeampi rooli mielestäni.
Mikä meidät saa pysymään yhdessä?
No ensinnäkin.
Usko. Toivo. Rakkaus.
Usko siitä, että vielä tulee se päivä kun saamme täydet yöunet.
Toivo siitä, että vielä tulee se päivä kn saamme täydet yöunet.
ja Rakkaus.
;)
Rakkaus. Toisiamme kohtaan. Lapsiamme kohtaan. Yhdessä rakennettua elämäämme kohtaan.
Me ei todella olla luotu sellaista elämää missä mennään sieltä mistä aita on matalin.
Meillä on kolme lasta.
Meillä on yhteiset yritykset joihin minäkin saan antaa osuuteni.
Vaikka myös kiistellään.
Kirjoittelemme päivän mittaan viestejä toisillemme.
Teemme töitä firmojen eteen yhdessä.
Meillä on hyvä huumorintaju.
Ja meillä on se usko tähän, että perkema. Ei saa luovuttaa.
Lapset on vaan kerran pieniä ja viattomia ja äärimmäisen söpöjä! ja välillä ihan vähän vaan raivostuttavia ;)
Tätä aikaa tullaan todellakin muisteleen hymyssä suin.
Pieniä onnenkantamoisia.
Meidän tosi jees jees jutut tällä viikolla on ollut;
Esikko maistoi reippaasti kismet suklaata ja banaania ja ajoi pyörällä niin kovaa että jouduttiin juoksemaan kovaa perässä. Ja tykkäsi olla kerhossa.
Ja Pippuri kertoo joka aamu olevansa "pinsessa"
Ja vauva, hymyilee, höpöttää, jaksaa kölliä mahallaan ja pitää päätänsä ylhäällä jo ties kuinka kauan.
Ja sai maistaa ekaa kertaa kiinteitä. <3
Eli niitä isoja juttuja arjessa.
Noni. Näin. Kirjoituksesta saattaa puuttua jotain. Pakko julkaista, ennenko kadun ja harkitsen liikaa ;)
"Aikansa kutakin, sano pässi ku kaulaa katkastiin" Tokaisi eilen 90 vuotias mummuni kun puhuttin pikkulapsiarjesta.
Myös meillä on kaikki mahdollisuudet epäonnistuneeseen avioliittoon.
Minä haaveilen väliaikaisesta asumuserosta todella usein. Keskimäärin 52 kertaa vuodessa.
Ja Isäntä tietää sen. On tiennyt jo monta vuotta.
Mutta hän onneksi tietää, että en ole niin tosissani tämän -haaveeni- kanssa, että niin kävisi.
(ja kukkahattutädit ovat ajatuksistaan nyt ihan hyshys. Minä haaveilen siitä, tädit ehkä salaisesti tapahtuvasta peppus****stä. Ehkä siis. )
Usein mietin, että mitä jos pelkkä rakkaus ei vaan riitä pitämään perhettä koossa.
Lapsen saaminen tuo mukanaan paljon lisäkysymyksiä parisuhteeseen.
Teistä tulee vanhempia.
Teillä on omia mielipiteitä.
Teidän lapsilla on mielipiteitä.
Teillä kaikilla viidellä on halu toimia sen oman mielipiteen mukaan.
Ja usein se aiheuttaa lisäkysymyksiä. Jopa eripuraa.
Se tuo mukanaan myös tunteita potenssiin sata.
Huoli, ilo, murheet, rakkaus. Vastuu.
-----------------
Meillä on myös omat intressimme.
Mun suosikkilistan kärjessä komeilevat koirat ja musiikki.
Ja ennenvanhaan oli myös hyväntekeväisyys.
Isännällä kärkisijoilla komeilee urheilun seuraaminen.
Voin sanoa, että minun inhokkilistalla on lapsuudesta asti ollut formulat ja jääkiekko.
Ja ne on Isännällä ykkössijoilla.
Voitte vaan arvata tuleeko se viikon asumuserounelma aina siinä vaiheessa kun urheilutoimittaja avaa suunsa formulakisojen alussa. Mä en voi ymmärtää miksei formuloita vaan voi seurata pitämällä telkkarista äänet poissa.
Meillä on erilainen musiikkimaku.
Minä olen kasvissyöjä. Isäntä ei.
Me molemmat olemme totaalisen aamu-unisia.
Sitten.
Isäntä on siisti perusluonne. Vaatteet viikataan armeijamaisen tarkasti.
Ja minä..... Tarviiko edes sanoa.
Lähes kaikki mihin kosken, aiheuttaa jonkinmoisen kaaoksen.
Tänään on vasta kaatunut kuuma kahvi Isännän kädelle.
Sitten tämä yritysmaailma.
Meillä on kaksi kivajalkamyymälää.
Jotka vaativat läsnäoloa.
Lähes aina.
Eli kuusi kertaa viikossa.
Se mahdollistaa minun kotonaolon lasten kanssa.
Mutta se myös mahdollistaa sen, että työmaani vanhusten parissa saa odottaa.
Meidän perheessä on sunnuntait ainoita vapaapäiviä. Plus kirkolliset vapaapäivät. Viidettä vuotta.
Parisuhteen hoitaminen.
Olen ehkä pari vuotta tasaisin väliajoin kirjoittanut kalenteriin joka kuukauden kolmannen tiistain kohdalle. Meidän nimien alkukirjaimet. Nimikirjainten väliin plussan ja ympärille sydämen.
Silloin vain me kaksi.
Mennään syömään tai tehdään jotain vain kaksin.
Kertaakaan ei olla vielä toteutettu..
Minä haluaisin muuttaa kerrostaloon.
Isäntä haluaa asua omakotitalossa.
Välillä tulee itselle tunne, että olen elänyt tämän elämän jo, mutta vaan eri roolissa.
Elän samalla kadulla kuin lapsuuteni.
Elän samaa firmaa, kuin lapsuudessani.
Minulla on jopa sama lapsiluku kuin varhaislapsuudessani. Eli poika, tyttö, tyttö.
Ennen elin lapsen roolissa.
Nyt vaimon ja äidin roolissa.
Se on vaikeampi rooli mielestäni.
Toisinaan inhoamme toisiamme osan päivästä.
Mikä meidät saa pysymään yhdessä?
No ensinnäkin.
Usko. Toivo. Rakkaus.
Usko siitä, että vielä tulee se päivä kun saamme täydet yöunet.
Toivo siitä, että vielä tulee se päivä kn saamme täydet yöunet.
ja Rakkaus.
;)
Rakkaus. Toisiamme kohtaan. Lapsiamme kohtaan. Yhdessä rakennettua elämäämme kohtaan.
Me ei todella olla luotu sellaista elämää missä mennään sieltä mistä aita on matalin.
Meillä on kolme lasta.
Meillä on yhteiset yritykset joihin minäkin saan antaa osuuteni.
Vaikka myös kiistellään.
Kirjoittelemme päivän mittaan viestejä toisillemme.
Teemme töitä firmojen eteen yhdessä.
Meillä on hyvä huumorintaju.
Ja meillä on se usko tähän, että perkema. Ei saa luovuttaa.
Lapset on vaan kerran pieniä ja viattomia ja äärimmäisen söpöjä! ja välillä ihan vähän vaan raivostuttavia ;)
Tätä aikaa tullaan todellakin muisteleen hymyssä suin.
Pieniä onnenkantamoisia.
Meidän tosi jees jees jutut tällä viikolla on ollut;
Esikko maistoi reippaasti kismet suklaata ja banaania ja ajoi pyörällä niin kovaa että jouduttiin juoksemaan kovaa perässä. Ja tykkäsi olla kerhossa.
Ja Pippuri kertoo joka aamu olevansa "pinsessa"
Ja vauva, hymyilee, höpöttää, jaksaa kölliä mahallaan ja pitää päätänsä ylhäällä jo ties kuinka kauan.
Ja sai maistaa ekaa kertaa kiinteitä. <3
Eli niitä isoja juttuja arjessa.
Noni. Näin. Kirjoituksesta saattaa puuttua jotain. Pakko julkaista, ennenko kadun ja harkitsen liikaa ;)
"Aikansa kutakin, sano pässi ku kaulaa katkastiin" Tokaisi eilen 90 vuotias mummuni kun puhuttin pikkulapsiarjesta.
Kommentit
Lähetä kommentti