Kun me istuimme tänään tyttäreni kanssa lattialla ja itkimme yhdessä.(Minä salaa ehkä huomaamatta)
"Se tekee sulle hyvää"
Tottakai kenelle tahansa tekee hyvää kuunnella radiosta laulu alusta loppuun ilman keskeytyksiä, jokaiselle tekee hyvää tehdä vessareissu alusta loppuun yksin, jokaiselle tekee varmasti hyvää olla hetki omissa ajatuksissaan päivittäin, siivota yksin sitä kotikaaosta, koska se määrittelee sinua niin paljon vanhempana, kuunnella mitä puheterapeutilla on asiaa ilman keskeytyksiä,
Kuunnella vain sinua.
Ei sitä, kun väsyneenä korvat ottavat matkaansa mukaan lepohetkessä toisaalta kantautuvaa leipäpussin rapinaa, askelten ääntä, valokatkasimen naksahduksen, juomalasin kilahduksen, vaikka sinun pitäisi siinä hetkessä levätä.
Tässä urassa olen itkenyt sitä, että saisin tehdä yllämainittuja asioita yksin. Ja se uni.
Lapset ovat useimmiten itkeneet, riitaa, kipua, siitä että hammastahnaa on liian vähän tai liian paljon, he eivät halua nousta autosta tai he eivät halua nousta autoon, leipä on voideltu väärältä puolen jne.
On vaikea vetää rajoja itselleen, kun on lähes aina kotona. On vaikea perustella että minä lähden nyt ja te lähdette nyt koska minä haluan.
Se on ollut minulle haaste. Koska olen muistellut että aikansa kutakin.
Tänään itkimme sitä, että tyttäreni pyysi meitä muuttamaan takaisin siniseen kotiin, pyysi että keräisimme kaikki tavarat täältä, kertoi ettei halua asua täällä, kertoi ettei halua päiväkotiin ja kertoi ettei saa ystävää ja kertoi että mahaan sattuu(eihän meillä ole edes täällä lääkkeitä, ei niillä oo koskaan sillai masu kipeä) kertoi, ettei aio puhua päiväkodissa kenellekään, kysyi miksi paras kaveri ei voi tulla mukaan tuohon uuteen kerhoon.
Toinen lapseni kiukutteli myös, tutustumiskäynnillä oli iholla, kiukkusi, pyysi syliin, mutta myös leikki iloisesti niinkuin isosiskonsakin.
Kaksi päivää tutustumista takana, yksi vapaa ja torstaina lähtee. Hengissäpitovastuu siirtyy osaksi päivää. Lyhyet päivät mutta silti se eron hetki. Pitkä kuukausi edessä ja kestohymy, sanoo sydän mitä sanoo.
Positiivisten asioiden nostamista päivästä, mitä teit, mitä kivaa oli. Tomaatti ja mandariini ja prinsessamekkoja ja palapeli ja leikkikeittiö ja leikkipuhelin. Ja tyhmä liukumäki josta ei saanut laskea koska talvi(?)
Olen ollut kohta kahdeksan vuotta pääosin kotona. Nyt se kupla on ohi ja edessä on oravanpyörä. Loputon sellainen. Näillä näkymin vähintään 17 vuotta aamuheräämisiä ja lähtemistä. Sitä kutsutaan elämäksi.
Ja koska siihen pyörään nyt hypätään, haluan löytää myös tavan ansaita riittävästi.
Olen ollut omalla tavallani helpottunut, että nyt on se aika kun pitää sanoa lapsille, että teidän on pakko mennä, pakko nousta aamuisin ja ottaa vastaan maailma sellaisena mitä se on ilman äitiä. Teidän on pakko, koska äiti halusi seinät kauemmaksi toisistaan ja ison kalliin keinonahkasohvan.
Silti päässäni soi fröbelin palikoiden pää olkapää sävel sanoilla
*täi entero yskä
parvorokko, kihomato
täi ontelo kura
vesirokko, kova yskä
pyrvin naamaan ja lelut saunota
*täi ontelo rokko
räkätauti oksutauti
täi enterorokko
räkätauti kova yskä.
shampoot päähän ja pipot pakasta
tai jotai sinnepäin, monta muunnosta on soinut päässä.
Mutta onko se nahkasohva sen arvoinen, että edessä voi hyvinkin olla puolen vuoden sairastelujakso?
Minun on ollu liian vaikea päättää minkä materian haluan ennemmin ja katselen kun lapsi on kipeä sen takia että äiti haluaa sen nahkasohvan. (Minulla on ollut mahdollisuus olla kotona, toisilla ei ole sen tiedän. Meillä on ollut ilmaisia lastenvahteja, saatuja tavaroita, talkoita, kuuspäiväistä työviikkoa ja vähän päälle, luottokortit ja pienet lainojenlyhennykset )
Muistakaa että minun silmissä ei ole ketään esimerkkiperheitä, en tiedä kenenkään muun elämää kuin omani ja antaisin vaikka yhden pianistin sormistani, että ajattelisin tavallisemmin.
En siltikään tunne tekeväni oikein, vaikka kaikki sanovat että se on oikein.
Olen itse astunut arjen oravanpyörään ennenkuin olen osannut kävellä.
Minulla oli päiväkotiarki turvallinen ja kokemusrikas, mutta jos joku olisi kysynyt haluaisitko olla enemmän kotona kuin täällä hereilläoloajasta, olisin varmasti vastannut jotain.
Sain matkaani puurokammon joka kulkee matkassa vieläkin.
Meidän piireissä on aina ollut hauska vitsi kuinka Jonna huusi "älä kuoleta mua" kun puettiin päiväkotiin.
Muistan aina sen sivulauseen, jossa yksi tuttava sanoi menneensä kouluun suoraan kotoa. Oli ollut äitin kanssa kotona siihen asti. Äiti kuoli lasten ollessa pieniä. En millään jaksa uskoa, että äiti siinä sairastumishetkessä katui sitä, että oli ollut lasten kanssa niin pitkään?
Kun on kävellyt niin monta vuotta surun kanssa käsi kädessä, on niin vaikea perustella materian kautta valintoja jos perusasiat on kunnossa pienemmälläkin budjetilla.
Nyt kuitenkin on valinnat tehty ja keittiö on suuri ja sohva on suuri ja ruokapöytä on suuri.
Jotta sinne mahtuisi väkeä. Vieraitatuttujaystäviä joiden kanssa laittaa ruokaa ja tehdä muistoja.
Lapsuudessa minulla oli kova huoli sellaisista lapsista, jotka olivat olleet niin kiinni vanhemmissaan, että eivät olleet olleet esim. yökylässä ennen kouluikää. Muistan yhden yökylävieraani, kun häntä jännitti yökylässä oleminen ja yritin kaikilla hauskuuksilla saada hänet viihtymään meillä. Nyt ihmettelenkin, miksi haluan ja olen halunnut tehdä lapsilleni saman jännityksen?
Miksi olen ottanut liian tosissaan ne reaktiot mitä lähtöni jonnekin on aiheuttanut?
Miksi lapsista sanotaan, että hyvää se tekee ja äkkiä se lopettaa jne. ?
Olen joskus palannut lohduttamaan vaikkei koskaan niin saisikaan tehdä. Lapsi hyperventiloi, sydän hakkaa täysiä, itkee täysillä. Fyysisiä reaktioita siitä tunteesta, että äiti lähti enkä halua että hän lähti. Hän ei ehkä tule koskaan takaisin.
Miksi se tuntuu minusta niin kovin pahalta? No eihän kukaan haluaisi aiheuttaa toiselle tuollaista reaktiota vain esimerkiksi sen takia että haluaa hetken olla yksin tai mennä ihan vain humputtelemaan.
Tai kynälogille. Yksin. Senkin olen kokenut. Synnytyksen jälkitarkastus, lääkäri ja "jäätelökauha" ja suoraa huutoa huutava kaksi vuotias mahan päällä istumassa kun luulee että lääkäri teilaa äidin sillä pelottavalla.
Toisekseen olen kokenut itsekin tuollaiset fyysiset reaktiot, kun hyperventiloi, sydän hakkaa, vähän tärisyttääkkin, itkettää ja luulee ettei vanhempi tule enää takaisin.
Eikä tullut. Puhelun jälkeen, kun sanottiin, että lähtekää tänne, sammutetaan hengityskone, mitään ei ole tehtävissä. Siinä aikuinen minä reagoi samanlailla. Pelko siitä että vanhempi ei tule enää takaisin.
Ja silloin kun tärkeä ihminen teki väärin, on fyysinen reaktio ollut samankaltainen.
Miksi sitä tunnetta lasten kohdalla vähätellään ja sanotaan että se tekee hyvää?
Mihin se perustuu? Johonkin tutkimuksiin? Katsokaa ympärillenne ja tätä maailmaa, nähdään yhdessä kuinka rikkinäisiä meistä niin monesta on kasvanut? Miksi? Enpä tiedä.
Nyt en voi sanoa lapsilleni kuin, että lentäkää lintuset, elämä kantaa ja äiti tarvittaessa halaa.
Kommentit
Lähetä kommentti