Kun elää arkea jo valmiiksi suurennuslasin alla erityislapsiperheenä yrittäjäperheenä jne. ja on saanut elämältä vastoinkäymisiä niin, alkaa varomaan sanojaan. Alkaa varomaan niitä tulevia hetkiä, jotta jos joskus se korttitalo hajoaa, voi joku ystävällinen lainata täältä lauseita. Koska tässä elämänvaiheessa on vielä sen verran hauras, ei taistelunhaluinen leijonaemo joka karjuu keskaripystyssä elämälle. ..
Kuitenkin tasaisin väliajoin, tulee mieleen ne lukijat jotka saa itselleen mun blogista,, sen jonkun..
Mitä se kenellekin on.
Haluaisin heille kertoa kuulumisia.
Minä en ole mitenkään erityisen luontoihminen vaikka olen kasvissyöjä ja jaksan loputtomasti ihmetellä maailman kauneutta.
Pelkään ötököitä ja hiiriä ja rottia ja hirvikärpäsiä.
Rakastan metsää, mutta karhut, käärmeet, hirvarit ja punkit... Tiedätte kyllä.
Miten eläimet tulevat lähelleni vaikeina hetkinä?
Peurat, kettu, joutsen, jänis,
*Kävin meidän uudella talolla Ikaalisissa. Jotenkin on tuntunut (luonnollistakin varmaan kun Hämeenkyröläinen muuttaa Ikaalisiin järkisyistä), että oliko tämä nyt meidän koti ollenkaan fiiliksellä. Surkutellut mielessäni,että ei näy enää oravia eikä järveä.
No kun kaupat oltiin tehty ja mentiin talolle niin kyllä sieltä pihalta löytyi se yksi orava ja meidän pihasta näkyy järvikin.
*Kun poistuin autollani uudelta talolta ehkä kymmenennen kerran ja puhuin itsekseni, että ei jumal.... käyn täällä ehkä kymmenettä kertaa ja nyt vasta katson missä meidän postilaatikko sijaitsee. Naureskelin ja laitoin vilkun oikealle. Katsoin vasemmalle ja kettu seisoi keskellä tietä liikkumatta eteen tai taakse. Lievän slaakenin jälkeen jatkoin matkaani Hämppään perheen luokse. Ihmettelin.
*Kettuhavainto oli myös silloin kun pian Taatan kuoleman jälkeen ja menin rannalle ruikuttamaan yksin. Kettu juoksi autoni edessä hetken aikaa tehtaan pihassa.
Ja myöhemmin viimeisellä matkalla tehtaan pihan läpi kun istuin arkun kanssa siellä takapenkillä, pikkukettu poikanen,nökötti tien vieressä ja katseli kuinka matkattiin kotitietä viimeistä kertaa.
*Kun poika lähti ensimmäistä kertaa koulupäiväänsä, meidän talon ylle, oikeastaan meidän yläpuolelta lensi kaksi joutsenta matalalta ja siinä meidän yläpuolella ne joutsenet tai toinen niistä nokkasivat toisiaan. Varmasti eläintutkijalla löytyy kaikkiin näihin vastaus, mutta taas ihmeteltiin.
*Kesällä mietin mitä voisin kirjoittaa poikansa menettäneelle äidille. Istuin hämähäkkikeinussa pihalla yksin ja lauloin saitko siivet taivaaseen että pääset lentään mun luo..lauluani.. Katselin ihan vieressäni melkein maassa lentelevää pientä perhosta. Ihmettelin sitä, koska tiedän aika tarkkaan mitkä eläimet liikkuvat meidän pihalla ja perhoset eivät ole niitä. Siitä muutaman sekunnin päästä lensi pikkulintu oksalle, suoraan eteeni, pienelle oksalle, ihmettelin sitäkin koska niinkään ei käy. Siitä muutama sekunti ja lintu nappasi perhosen matkaansa ja se oli siinä. Lintu lensi perhonen mukanaan ja minä jäin suu auki miettimään.
*Koirani joka muutti pois vuosia sitten monien veritappeluiden jälkeen uuteen kotiin siskoni ystävälle, tuli jättämään jäähyväiset. Ruskea pulu tuli istumaan meidän yläpuolelle samaiseen pihakoivuun pitkäksi aikaa, todella pitkäksi aikaa ja välillä antoi äänimerkkejä itsestään(näinkään ei tapahdu koskaan nevö.
*Siitä mentiin pieni aika eteenpäin, ajettiin Tampereelta kotiin. Oli niin voimakas kuolemafiilinki jotenkin, taivas oli upea. Muutaman kerran olen ottanut kuvan taivaasta kun se on erityinen, ja sanon mielessäni että jos taivas on johon mennään joskus niin se on kyllä tuolla. Siinä hetkessä se oli upea ja otin sen kuvan. Jatkoin matkaa, kuollut eläin tiellä. Ajoin hetkeksi suremaan rantaan, muistelemaan taataa. Rannasta lähtiessä peuroja niin lähellä, taas. Pysäytin auton ja katselin niitä siellä pellolla. Mietin, että nyt on kuolemahommaa kun peuratkin tässä. Jatkoin matkaa, samanlainen ruskea pulu puhelinlangalla istumassa ja kotio tullessa kone päälle ja yksi merkittävä haenkilö julkisuudesta oli poistunut keskuudestamme.
*Alkukesästä piti lähteä aamuvarhain Helsinkiin, pohdin mietin kelailin, se olis ollut itelle superisohomma, mutta lastenvahtijärjestelyt tuotti taas sellaisen kuplan otsaan, että jätin loppuviimeksi menemättä, kadun kyllä. vieläkin. Siinä ikkunan äärellä selatessa pohtiessa tuli jänönen tuohon jalkakäytävälle tuijottelemaan. Viipyi minuutin jos toisenkin. Ihmettelin taas. Samalla tavalla kuin sinä päivänä kun isäpuoli kuoli. Kotitalon pihaan tuli jänis joka viipyi pihalla sen hetken kun ilta hämärtyi.
*Yksinäinen joutsen seuraili kuinka sukulaismiehet korjasivat isäpuolen venettä kesällä.
*Kuinka mustarastas lensi ikkunan alle kun painoin julkaise nappia faceen suru-uutista koirastani joka jäi leikkauspöydälle ja piti lähteä noutaan pelkkä hihna ja maksaan lasku.
*Kuinka suru-uutisen jälkeen lähipäivinä seisoi kolme peuraa taas tiellä automatkani varrella. Hitaasti ajelin, niin kerkisin hyvin jarruttamaan. Rauhaksiin katsellen ja siitä siirtyen.
*Kuinka haukka lensi talon päällä kun keksin laulua"saitko siivet taivaaseen että pääset lentään mun luo kun ikävä yllättää niin kovin, etten osaa kuin huutaa"
Kuinka sateenkaari alkaa juuri rakennetusta talosta ja päättyy sinne missä toisen talon rakennuspaikka on jne.
Kaikki nämä eläinasiat on varmasti selitettävissä: kiima, jano, nälkä, leski, yksinäinen, lauma liikkuu jne.mutta mulle ne hetket tuo lohtua ja ymmärrystä maailmasta ja se on tärkeintä, koska sillä jaksan tallustaa eteenpäin. <3
Sori kirjoitusvirheet, ajatuskatkot ja kaikki muut. Tähän hetkeen ei pysty enempään.
Silmät kiinni ja huomenna laivalle kaveriporukalla juhliin tän vuoden vikat kolmekymppiset! En muista mikä laiva, mutta se selviää kyllä! :)
Kommentit
Lähetä kommentti