Mielessäni oli tietynlainen -ympyrä sulkeutuu ajatus-
Oli useampia vuosia, kunnes.
Otin askeleen.
Sanoin, että teen sen nyt kun "kaikki" ovat vielä elossa.
Sitten tapahtui tämä kauheus, joka fläsäreinä lyö silmille päivittäin.
Sydän on yhtäaikaa täysin rikki ja täysin ehjä.
Kaikki on hyvin ja toisaalta ei enää koskaan ennallaan.
Sain kutsun haastatteluun.
Arvasin, että pääsen. Tietenkin pääsen. Juuri kun sanon, että kaikki ovat elossa ja sitten eivät enää olekaan.
Musakouluun, johon olin unelmoinut hakevani.
Kaikki ne tärkeät vielä näkevät kun uskallan ottaa askeleen.
Kävin haastattelussa ja odotin vastausta.
Hylky tuli.
Se häpeäntunne, joka nousi kehooni.
"Mitä oikein ajattelin itsestäni?"
"Miten kerron läheisilleni, jotka kovasti kannustivat ottamaan askeleen, että hylky tuli."
"Mikä hemmetin tarkoitus tällä nyt oli, että pääsen haastatteluun ja annan unelmien lentää ja sitten putoan?"
Annoin ajatuksilleni tilaa.
Hyväksyin sen, että tällä kaikella oli se tarkoitus, että pääsen surussani vähän eteenpäin.
Elän hetken aikaa unelmissa, annan itselleni luvan haaveilla.
Ja aikaa kuluu. Väkisinkin suru muuttaa muotoaan.
Seuraavassa kirjoituksessa kysyn teidän apuja, mielipiteitä, ideoita ajatukseeni. <3
Nyt on tulossa syksy.
Ja pimeä sen mukana.
Ja faktat.
Kun ilma kylmenee, väkisinkin joudun kohtaamaan sen tunteen jonka olen väistellyt, sen tunteen kuinka Taatalla oli siinä hetkessä siellä vedessä kylmä.
Kommentit
Lähetä kommentti