Aloitan alusta. Kolme viikkoa ja neljä päivää sitten. Tämä luonnos on ollut täällä 13.6. asti. Järkeväksi kokonaisuudeksi rakentaminen, tämänkaltaisesta asiasta, ei vaan tahdo onnistua. Mitä lähemmäs mennään lauantaita, sitä enemmän ahdistaa.. Sitä suuremmaksi kasvaa varmuus siitä, että en ehkä pysty osallistumaan hautajaisiin. Olen jättänyt hyvästit jo kahdesti. Silloin kun Taata nostettiin veneen kannelle vedestä, taputin rintakehälle ja pyysin, "herää, ole kiltti, herää" Ja silloin kun istuin autossa arkun vieressä, pidin arkun kahvasta kiinni matkan Tampereelta Hämeenkyröön... Luonto antaa lohdutuksensa. Jokaisen kerran kun olen palannut tapahtumapaikalle, on joku luonnosta ollut läsnä. Ensin kettu, seuraavalla kerralla lokki, kolmannella kerralla ketunpoikanen ja neljännellä kerralla pupujussi. Kuinka sitten hoidan surun. Olenhan tuntenut surun aiemminkin. Alkuvaiheen selviän näin. *Tupakka. Ne päivät kun en polta tupakkaa, itken triplas