Vuosi sumussa-päivä prinsessana

MOIKAT<3 Oliko edellinen postaus hitti vai huti? Näyttökertoja näytti olevan vähän alle tuhat; ideoita ja vinkkejä sain tasan yhden. Ja se oli, että mene terapiaan ennenkuin kuuppa sekoaa. :) Mulla on satanelkyt prosenttinen mahdollisuus siihen kyllä. Toivon, ettei niin käy. Ei kenenkään ihmisen kuuluisi ja pitäisi tuollaista tapahtumaa joutua kokemaan. Ei missään roolissa. Mun suunnitelmat saattaa kuulostaa epärealistisilta ja hulluiltakin. Ymmärrän sen kyllä, välillä nettikauppa ajatuksia, toisena päivänä yksiö vuokralla väsyneille ajatusta, välillä teemakuvauksia, välillä musa-ajatuksia jne. Sitten tämä; suuria tunteita ja tapahtumia siihen päälle... Tiedättekö miksi ajatukset ovat niin suuria ja lennokkaita? :) Olen kasvanut siihen. Äitini. Meidän lapsuudessa tuo kaikki olisi tapahtunut jo moneen kertaan. Äidin ja mun ero on siinä, että minä suunnittelen ja pähkäilen ja suunnittelen ja pähkäilen. Noin 1% mun suunnitelmista käy toteen. Olen kyllä k

"Pyyhit kyyneleet ja ryhdyt töihin"   Avasin facekaverini jakaman linkin Merikapteeni Risto Revon tarinasta.   Linkki:  https://yle.fi/uutiset/3-9854287 Tässä oli se odottamani lause. Sen tulo saapui yllättävästä paikasta, mutta viesti oli kuin nyrkki silmään.   Do it.   Ennen tätä lausetta päässäni oli soinut lause: Sanoista teoiksi.   Nyt on tilanne tämä.   Kirjoitan mahdollisimman lyhyesti ja tehokkaasti.  Fakta on se, että meillä ei enää ole isoisää eikä isoisoisää, Taataa. Mulla ei ole enää aamukahviystävää. Mun äidillä ja siskollaan ei ole enää isää. Taatan sisaruksilla ei ole enää veljeä. Monella muulla ei ole enää sydänystävää eikä soittokaveria. On vain muistot. Taata kuoli hukkumalla kotirantansa läheisyyteen, koska vene kaatui ja upposi. Koira pelastui ja Taata ei. Odotin häntä vastarannalla, en edes kovin kaukana, mutten uskaltanut lähteä uimaan, auttamaan. Olin yksin. Keskityin vain hankkima

Mielessäni oli tietynlainen -ympyrä sulkeutuu ajatus- Oli useampia vuosia, kunnes. Otin askeleen. Sanoin, että teen sen nyt kun "kaikki" ovat vielä elossa. Sitten tapahtui tämä kauheus, joka fläsäreinä lyö silmille päivittäin. Sydän on yhtäaikaa täysin rikki ja täysin ehjä. Kaikki on hyvin ja toisaalta ei enää koskaan ennallaan. Sain kutsun haastatteluun. Arvasin, että pääsen. Tietenkin pääsen. Juuri kun sanon, että kaikki ovat elossa ja sitten eivät enää olekaan. Musakouluun, johon olin unelmoinut hakevani. Kaikki ne tärkeät vielä näkevät kun uskallan ottaa askeleen. Kävin haastattelussa ja odotin vastausta. Hylky tuli. Se häpeäntunne, joka nousi kehooni. " Mitä oikein ajattelin itsestäni?" "Miten kerron läheisilleni, jotka kovasti kannustivat ottamaan askeleen, että hylky tuli." "Mikä hemmetin tarkoitus tällä nyt oli, että pääsen haastatteluun ja annan unelmien lentää ja sitten putoan?" Annoin ajatuksilleni til

Hei vaan rakkaat lukijat! <3 *Sisältää kaupallisia linkkejä Eteenpäin on mentävä elämässä, askel kerrallaan. Olen kirjoittanut blogia usemman vuoden säännöllisen epäsäännöllIsesti. Olen miettinyt sitä kuinka saisin myös teille tarjottua välillä jotain muutakin kuin sitä diippiä tilitystä elämästäni. (Sitäkin varmasti myös tulee, kun tämänlaisesta draamakuningattaresta on kyse..) Haluan viedä blogiani pikkuhiljaa ammattimaisempaan suuntaan. -Ensimmäisenä se voisi näkyä vaikka niissä kirjoitusvirheiden minimoinnissa. Se ei ole mikään helppo nakki kirjoittaa oikein kun tälläkin hetkellä taustalla soi Fröbelin Palikat ja Hessupoika the mäyräkoira terottaa hampaitaan mihinkäs muuhun kuin Pippurin uuden lääkärileikkisetin laastaripakettiin. (Vieressä on kaksi luuta odottamassa järsimistä.)  Okei, tää on vauvakuva! Nyt noin pienestä koosta, on muisto vain <3 -Toisena yritän lisätä linkin osoitteen ehkä tuhannetta kertaa ja epäonnistun siinä. Kerta toisensa jälkeen

Aloitan alusta. Kolme viikkoa ja neljä päivää sitten. Tämä luonnos on ollut täällä 13.6. asti. Järkeväksi kokonaisuudeksi rakentaminen,  tämänkaltaisesta asiasta, ei vaan tahdo onnistua. Mitä lähemmäs mennään lauantaita, sitä enemmän ahdistaa.. Sitä suuremmaksi kasvaa varmuus siitä, että en ehkä pysty osallistumaan hautajaisiin. Olen jättänyt hyvästit jo kahdesti. Silloin kun Taata nostettiin veneen kannelle vedestä, taputin rintakehälle ja pyysin, "herää, ole kiltti, herää" Ja silloin kun istuin autossa arkun vieressä, pidin arkun kahvasta kiinni matkan Tampereelta Hämeenkyröön... Luonto antaa lohdutuksensa. Jokaisen kerran kun olen palannut tapahtumapaikalle, on joku luonnosta ollut läsnä. Ensin kettu, seuraavalla kerralla lokki, kolmannella kerralla ketunpoikanen ja neljännellä kerralla pupujussi. Kuinka sitten hoidan surun. Olenhan tuntenut surun aiemminkin. Alkuvaiheen selviän näin. *Tupakka. Ne päivät kun en polta tupakkaa, itken triplas

MOI. Olen kohta 29,5 vuotias naisihminen ja oivalsin yhden asian. Koen jatkuvaa levottomuutta, sellaista tunnetta, että pitäisi olla joku toinenkin paikka missä olla ja asua. En usko, että lähitulevaisuudessa haluaisin omistaa omaa kesämökkiä, koska hiiret, homeet, kärpäset, punkit, kärmekset jne. Mutta se kerrostalo-osake. Tässähän siis puhutaan taas niin suuria, niinku eerotsäkpoti, olis takataskussa,  mutta aina pitää haaveilla. Soimaan usein itseäni siitä miksimiksimiksi tunnen tätä hirvittävää levottomuutta, siitä että pitäisi olla se toinen paikka. Saan paheksuntaa haaveistani siitä toisesta paikasta ... Sitten Oivallan. 29,5 vuotiaana. Että ei minun tarvitse soimata itseäni siitä tuntemuksesta. Se on osa minua. Se on minulle normi. Olen eroperheen lapsi, eli olen tottunut että minulla on kaksi kotia. Koko lapsuuden. Sitten kun tulen aikuiseksi, niin se tunne vaan pitäisi automaatiolla kadota? Kun on johonkin tottunut, siihen kasvanut ja pitänyt normaal

Teksti kirjoitettu joulukuussa.  Koska joulukiireet odottavat, niin juuri niin, ne odottavat. 80 neliön kartanosta 1/9 osaa siivottuna. Päätin vähän lepuuttaa välissä ja palata kuvissa kesään. Veneretkeen Kyrösjärvellä, Taatan paatilla serkunpojan perheen kanssa.  Taatahan asuu saaressa. Se on hieno mies. Pidetään toisiamme ystävinä jopa. Annan atk-neuvoja välillä ja Taata tuo itsekeittämiään luomumehuja, vadelmia ja mitä milloinkin. Luna-koiralle aina myös jonkun herkun.  Meillä oli ihana iltapäivä! Taata haki satamasta, ajettiin(?) Haveriin jätskille. Sieltä vielä Saareen kylään. Siellä oli pelottava gramofoni, samanlainen mikä muumeissa. Se hieman sekoitti pakkaa, mutta loppuviimeksi kotiinlähtö sujui hyvin :)  Pieni  valokuvaaja otti nämä loppupään kuvat. Lasten pikkuserkku <3 Hienoja otoksia, selvästi taiteilijasielua ;) ------------------  Tein myös heinäkuun lopussa(?) yhden vadelmanpoimintareis